HYÖTYJUTUT

Tein geenitestin ja löysin 36 900 uutta sukulaista – Yksi heistä on norjalainen Kristian, jonka syvälle Suomeen johtava sukumysteeri vaatii vastauksia

Omien juurien tunteminen on tärkeää, mutta taustansa voi myös valita. Toimittajamme teki DNA-geenitestin ja löysi tuhansia uusia sukulaisia. Mutta ovatko he silti sukua?
Tutkija Tiina Miettinen itse ei ole geneettistä sukutestiä tehnyt, ainakaan vielä. Historian tutkija pitää nykyteknologian sijaan enemmän vanhoista asiakirjoista. "En ole oikein vielä keksinyt kysymystä, johon hakisin testillä vastausta tai syytä, miksi siitä maksaisin. Isoisäni ovat tunnettuja, ja sukulaisuuden voi varmistaa ihan vain katsomalla perhevalokuvia. Yhteisistä piirteistä ei voi erehtyä", Miettinen naurahtaa. Kuva: Henrietta Soininen
Tutkija Tiina Miettinen itse ei ole geneettistä sukutestiä tehnyt, ainakaan vielä. Historian tutkija pitää nykyteknologian sijaan enemmän vanhoista asiakirjoista. "En ole oikein vielä keksinyt kysymystä, johon hakisin testillä vastausta tai syytä, miksi siitä maksaisin. Isoisäni ovat tunnettuja, ja sukulaisuuden voi varmistaa ihan vain katsomalla perhevalokuvia. Yhteisistä piirteistä ei voi erehtyä", Miettinen naurahtaa. Kuva: Henrietta Soininen

Pyöräyttelen pumpulipuikkoa vasemman poskeni sisäpuolella. Olen antamassa DNA-näytettäni amerikkalaiselle tutkimuslaboratoriolle geneettistä sukututkimusta varten. Noinkohan kannattaisi, ääni jossain aivojeni ulkolaidalla jyskyttää.

Mistä tietää, mihin amerikkalaiset loppujen lopuksi DNA:tani käyttävät? Ja onko tästä testistä minulle oikeasti mitään iloa?

Tampereen yliopiston tutkijan, filosofian tohtori Tiina Miettisen mukaan on arvioitu, että jopa 26 miljoonaa ihmistä on tilannut DNA-testin joltain kaupalliselta yritykseltä joko sukututkimusta varten tai saadakseen esimerkiksi selville sairastumisriskinsä. Kohta olen yksi heistä.

Minä en ole kiinnostunut sairastumisriskistäni, vaan suvustani. Olen utelias. Voisiko DNA-tutkimus paljastaa minusta itsestäni jotain sellaista, mitä ei vanhoista kirkonkirjoista saati peiliin katsomalla näe?

Varoitukset jatkuvat amerikkalaisen geenitestausyrityksen verkkosivuilla.

Amerikkalaiset haluavat vapautua vastuusta. Sivusto varoittaa, että tutkimustulokset voivat järkyttää ja tuoda myös epämieluisia uutisia. Olenko varma, että haluan selvittää DNA:ni ja etnisen alkuperäni? Enhän haasta yritystä oikeuteen, mikäli mieleni järkkyy?

Kysymykset geenitestien tietoturvasta ja tulosten hyväksikäytöstä poukkoilevat pääni sisällä.

Kriittisten näkemysten mukaan geneettinen sukututkimus on siirtänyt sukututkimusta avoimista arkistoista ja kirjastoista suljettuihin laboratorioihin. Tulokset eivät ole tutkijan itsensä selvitettävissä, vaan valta on laboratoriolla.

Epäilyksistä ja varoituksista huolimatta uteliaisuuteni voittaa.

Klik, klik, hyväksyn käyttöehdot.

Pistän viattoman oloisen pumpulipuikon muoviseen näyteputkiloon, suljen kirjeen ja postitan sylkeni valtameren yli.

Amerikkalaisen yrityksen geenitesti saapuu toimittajan kotiin. Mukana on pumpulipuikko ja purkki, jonne näyte laitetaan. Kuva: Jouni Porsanger
Amerikkalaisen yrityksen geenitesti saapuu toimittajan kotiin. Mukana on pumpulipuikko ja purkki, jonne näyte laitetaan. Kuva: Jouni Porsanger

Sosiaalinen turvaverkko

Tutkija Tiina Miettisen mukaan omat juuret ovat aina kiinnostaneet ihmisiä, nyt ehkä vielä enemmän kuin koskaan.

– Ihmiselle on aina ollut tärkeää tietää, mihin ryhmään hän kuuluu. Sukulaiset ovat ihmisen sosiaalinen turvaverkko, Miettinen sanoo.

Sukututkimus on pop juuri nyt, koska ihmiset eivät enää tiedä, mistä ovat kotoisin. Yhtenä syynä on ollut kaupungistuminen.

– Ihmiset muuttavat toisille paikkakunnille ja ulkomaille. Yhteydet omaan sukuun katkeavat helpommin.

Myös esimerkiksi adoptiot ja keinohedelmöitysten lisääntyminen kasvattavat kiinnostusta selvittää oma alkuperä.

– Ihmisillä on perustavanlaatuinen tarve tietää oma sukunsa. Monelle tulee jopa pakkomielteeksi etsiä tuntematon isä tai isoisä ennen kuin tulee niin sanotusti ehjäksi ihmiseksi.

Kun ikää tulee, ihmiset alkavat katsoa menneisyyteen. Sukututkimuksesta on Miettisen mukaa tullut myös suhteellisen helppoa. Vanhat kirkonkirjat löytyvät netistä, ja kansalaisopistot pursuavat erilaisia sukututkimuskursseja.

Geneettisessä sukututkimuksessa henkilö ottaa itsestään DNA-näytteen eli sylkinäytteen esimerkiksi pumpulipuikolla posken sisäpuolelta. Tämän jälkeen näyte lähetetään tutkimuslaboratorioon. Kuva: Jussi Leinonen
Geneettisessä sukututkimuksessa henkilö ottaa itsestään DNA-näytteen eli sylkinäytteen esimerkiksi pumpulipuikolla posken sisäpuolelta. Tämän jälkeen näyte lähetetään tutkimuslaboratorioon. Kuva: Jussi Leinonen

Paremman väen harrastus

Ammoisina aikoina eli 1600-luvulla modernin sukututkimuksen alkaessa sukututkimus oli vain paremman väen harrastus.

Sukulinjoja tutki lähinnä aatelisto. Avioliittojen säätysidonnaisuus oli tärkeää suvun asemalle ja jatkuvuudelle. Kun varallisuutta jaettiin, piti tietää, kuka on kenenkin poika ja onko valittu puolisokokelas varmasti hyvää sukua.

Säätyjen sekoittumisen uskottiin johtavan yhteiskunnan sekasortoon.

– Aatelisto halusi erottua rahvaasta ja toisistaan. Sukututkimus antoi siihen keinot, Miettinen sanoo.

– Nimenomaan isälinjaisen sukututkimuksen pituudesta tuli paremmuuden mittari.

Geenitestaus on Miettisen mukaan laajentanut suvun ja sukulaisuuden käsitettä entistä kauemmas ja laajemmalle.

Kaukaisinta esi-isää ja esiäitiä voi metsästää DNA-testin avulla tuhansien vuosien takaa ja selvittää samalla isä- tai äitilinjojen kulkemat reitit tuhansien vuosien ajalta. Se on saanut myös nuoret innostumaan sukututkimuksesta.

Pumpulitikku suljetaan purkkiin, joka lähetetään Yhdysvaltoihin tutkittavaksi. Vastauksen saa yleensä parissa, kolmessa viikossa. Kuva: Jussi Leinonen
Pumpulitikku suljetaan purkkiin, joka lähetetään Yhdysvaltoihin tutkittavaksi. Vastauksen saa yleensä parissa, kolmessa viikossa. Kuva: Jussi Leinonen

Uusia sukulaisia

Oman isälinjani pituus on vielä arvoitus.

Kolme viikkoa geenitestin postituksen jälkeen puhelin kilahtaa uuden sähköpostiviestin merkiksi. Englanninkielinen viesti kertoo, että DNA-testitulokseni ovat valmiit. Kirjaudun amerikkalaisyrityksen suomenkielisille nettisivuille.

Olen tehnyt kaikkein yksinkertaisimman, halvimman ja yleisimmän ”serkkutestin”. Se ei välitä isä- ja äitilinjoista eli pelkästään Y-kromosomista tai mitokondrioista. Se etsii geenisukulaisia kaikista sukuhaaroista ja löytää yhtä lailla mies- ja naisserkut sekä isän että äidin suvun puolen sukuhaaroista.

Testi vertaa DNA:tani muihin saman testin tehneisiin ihmisiin. Jos tuntematon sukulainen ei ole testiä samalle yritykselle tehnyt, ei häntä kyseisistä arkistoista myöskään löydy.

Bling. Kasvojeni eteen lävähtää geenitutkimuksen tulos. Minulle löytyy 36 644 DNA-osumaa eli aika monta uutta sukulaista.

Etnisesti tulos kertoo minun olevan 99,2-prosenttisesti suomalainen ja 0,8-prosenttisesti inuiitti. Suomalaisuus ei ole yllätys, ja eskimovereni selittyy todennäköisesti sillä, että amerikkalaissysteemi niputtaa kaikki pohjoisen alkuperäiskansat kuten saamelaiset saman inuiittikategorian alle.

Mutta mitä tulos oikeastaan tarkoittaa? Mitä se kertoo minusta tai juuristani ja keitä nämä uudet sukulaiset oikein ovat?

 

Kuuntele artikkeli podcastina:

Sibeliuksen huolet

Monelle sukuaan tutkivalle tuli Miettisen mukaan jo 1900-luvun alussa yllätyksenä oman sivistyssuvun suhteellisen lyhyt historia. Niin kävi muiden muassa säveltäjämestari Jean Sibeliukselle.

Vuonna 1916 Sibelius oli kansallissankarin asemassa oleva maankuulu säveltäjä. Kun sanomalehti Uusi Suomi julkaisi Sibeliuksen 50-vuotisjuhlavuonna säveltäjän sukututkimuksen, tämä pohti päiväkirjamerkinnöissään jopa itsemurhaa.

Artikkeli sai Sibeliuksen epätoivon syövereihin, koska tutkimus paljasti säveltäjän olevan uusmaalaisten ruotsinkielisten talonpoikien jälkeläinen. Hän oli järkyttynyt. Sibeliusta ahdistivat rahahuolet, korvasärky ja jäytävä pelko kyvyttömyydestä säveltää loppuun viides sinfonia sekä viimeisenä pisarana julki tuotu rahvas perimä.

Vaikka vauraat talonpoikaisperheet alkoivat jo olla verrattavissa vanhoihin sivistyssukuihin, säätyläisillä oli silti vaikeuksia uskoa, että suomalaisesta rahvaasta voisi nousta esimerkiksi taiteilijoita ja historian merkkihenkilöitä.

Sibeliusta häiritsi, että hänen isoisänsä isän Johanin isäksi paljastui Matts tai Matti Martinpoika -niminen mies, mikä ei vastannut hänen kuvansa kaukaa tulleesta esi-isästä. Sivistyneistöön kuuluvana hän oli pitänyt vanhaa, hienoa sukutaustaa itsestäänselvyytenä.

Sibeliusta ei lohduttanut tieto, että suurin osa hänen äidin ja isän puolen esivanhemmistaan voitiin lukea ruotsinkieliseen väestöön. Kyse oli suorasta isälinjasta, jota pitkin periytyi sukunimi ja suomenmielisten mielestä myös taiteellinen lahjakkuus.

Se, mitä tarkoittaa olla sukua ja kenet oikeasti kokee sukulaisekseen, on tutkija Tiina Miettisen mukaan hyvin eri asia. Sukupuuhunsa voi kerätä sen sukulinjan, joka itseä eniten miellyttää. Kuva: Miila Kankaanranta
Se, mitä tarkoittaa olla sukua ja kenet oikeasti kokee sukulaisekseen, on tutkija Tiina Miettisen mukaan hyvin eri asia. Sukupuuhunsa voi kerätä sen sukulinjan, joka itseä eniten miellyttää. Kuva: Miila Kankaanranta

Ei-toivotut esivanhemmat

Sibelius ei ollut Miettisen mukaan ainoa kansallissankari, joka olisi mielinyt juuriensa olevan jossain muualla kuin Suomessa.

Samaan joukkoon kuuluivat myös esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Venny Soldan-Brofeldt ja Aino Kallas. Kaikki katsoivat kuuluvansa sukujuuriltaan ja identiteetiltään jonnekin muualle kuin Suomeen.

Suomalaisuutta ylistävät taiteilijat eivät halunneet polveutua suomalaisista talonpojista, joita he silti ihailivat.

– Taiteilijoille soveltuvat sankarilliset esi-isät olivat toisenlaisia: tulisia, solakoita, pitkiä ja rohkeita taistelijoita, joita löytyi monista muista eurooppalaisista kansoista, Miettinen sanoo.

Sibeliuksen perhetarinoiden mukaan suvun kantaisä oli jostain kaukaa tullut ylhäinen muukalainen nimeltä Sibbe, jonka nimen kerrottiin löytyvän vanhoista keskiaikaisista pergamenteistakin.

Sitkeä, vaatimaton puurtaja talonpoika Matti oli ihailtava, mutta esivanhempana ei-toivottu.

Torppariveri

Ihan kaikki taiteilijat eivät taustaansa häpeilleet tai yrittäneet kehitellä sinne Mattia eksoottisempia esi-isiä, joilla selittää lahjakkuuttaan.

Miettisen mukaan esimerkiksi Aleksis Kivi, Pekka Halonen tai Eino Leino eivät salailleet taustaansa, mikä osaltaan pakotti aikalaiset hyväksymään sen, että tavallisen rahvaankin parista saattoi noista lahjakkaita kirjailijoita ja taiteilijoita.

Viimeinen nolous torpparigeeneistä katosi Miettisen mukaan Urho Kekkosen myötä.

Kekkosen esiintyminen yksinkertaisena kainuulaisena torpanpoikana vetosi sodan jälkeen laajoihin kansanjoukkoihin eli äänestäjiin. Siitäkin huolimatta että Kekkosen esivanhemmat olivat pääosin talollisia, eivät suinkaan huonompiosaisia torppareita.

– Kun aiemmilla vuosikymmenillä esimerkiksi presidenttien sukujuurien joukosta poimittiin esiin säätyläisiä ja aatelisia, korostettiin 1900-luvun alkupuoliskolla presidenttien ponnisteluja köyhistä oloista korkeaan asemaan.

Lapsi saa aina puolet perimästään isältä ja puolet äidiltä. Serkuksilla on yhteiset isovanhemmat, joiden perimää vanhempien kautta siirtyy lapsenlapsille. Sukupolvi sukupolvelta tietyltä yhteiseltä esivanhemmalta peräisin oleva serkusten yhtenevä perimä laimenee. Kuva: Miila Kankaanranta
Lapsi saa aina puolet perimästään isältä ja puolet äidiltä. Serkuksilla on yhteiset isovanhemmat, joiden perimää vanhempien kautta siirtyy lapsenlapsille. Sukupolvi sukupolvelta tietyltä yhteiseltä esivanhemmalta peräisin oleva serkusten yhtenevä perimä laimenee. Kuva: Miila Kankaanranta

Ei herttuaita

Ymmärrän yskän.Jos olisin syntynyt muutama vuosikymmen aiemmin, olisin varmaankin ollut Kekkosen äänestäjäkuntaa.

Mökkiläisiä, talonpoikia, savottamiehiä, torppareita ja Karjalan evakkoja. Omasta suvustani ei löydy juurikaan herroja tai herttuaita. Ensimmäisiä ylioppilaitakin löytyy vasta minua edeltäneestä sukupolvesta.

Selaan tuhansien uusien sukulaisten nimilistaa. Yhtään Kekkosta en yhteisestä torpparitaustasta huolimatta löydä. Sibeliukset, Leinot ja Kivetkin loistavat ymmärrettävästi poissaolollaan.

Esi-isien maa

Talonpoikaissukujen tutkimus alkoi Miettisen mukaan viritä vasta 1900-luvun alussa sitä mukaa, kun koulutus lisääntyi ja toisen ja kolmannen polven talonpoikaisperheiden jäsenet kiinnostuivat juuristaan.

– Lisäksi maaseutua ja talonpoikaista elämäntapaa ryhdyttiin arvostamaan, koska maaseudun asukkaita pidettiin kaupunkilaisia terveempinä. Samaa tilaa vuosisadat viljelleet talonpoikaissuvut nähtiin myös rodullisesti ajateltuna erityisen arvokkaina.

Talonpoikia tuli kannustaa sivistykseen ja koulutukseen sekä ennen kaikkea pysymään kotiseudullaan, eikä muuttamaan kaupunkeihin köyhälistöksi. Apua haettiin sukututkimuksesta: talonpoikien tietoisuus heidän omista juuristaan sitoisi heidät tiloilleen ja saisi heidät arvostamaan jatkuvuutta.

Muuttamista paikasta toiseen ei arvostettu. Perustettiin sukuseuroja ja paikallaan pysyneitä sukuketjuja haluttiin palkita esimerkiksi kotiseutu- ja museoyhdistysten sukuviireillä.

Tilan pysyvyyttä saman suvun hallussa korostivat Miettisen mukaan myös esimerkiksi Hella Wuolijoen suositut Niskavuori-näytelmät (1936-53). Ne toistavat vahvasti aikakaudella luotua näkemystä talonpoikaissuvusta, joka oli ottanut paikkansa paikallisyhteisössä ja jonka jäsenet olivat edenneet yhteiskunnassa.

– Suvun koossapitävä voima on Niskavuoren tila ja sinne naidut vahvat ja hyväsukuiset emännät, jotka tukevat heikkoja aviomiehiään ja turvaavat siten mieslinjaisen suvun jatkuvuuden. Suvun menestys ja koko tulevaisuus oli sukuun naitujen ”vahvojen” naisten käsissä.

Heikot naiset kuten hankalaluonteinen Martta Aarnen ensimmäisenä vaimona, uhkaavat suvun ja samalla tilan tulevaisuutta.

Tilan ja sen pysymisen suvussa piti mennä jopa henkilökohtaisen onnen edelle. Esi-isien viljelemä maa oli pyhää eikä sitä saanut myydä vieraalle.

Ei mitään yhteistä

Mietin omia sukupolviani taaksepäin. Puheita työteliäästä, hyvästä emännästä ei tarvitse hakea kaukaa menneisyydestä.

Vanhoista perhevalokuvista tutut kasvot ovat silti lähes yhtä tuntemattomia kuin nettisivuilta minua tuijottavat tuhannet uudet serkut ja serkunpuolikkaat.

Lähisukulaisia järjestelmästä löytyy vain kaksi: isäni serkku ja hänen poikansa. Yllätys ei ole suuri. Tunsin heidät sukulaisiksi jo ennen testiä.

Kaikki muut 36 642 serkkuani ovat minulle täysin uppo-outoja. Soitan vanhemmilleni ja alan luetella heille listan nimiä. He eivät tunnista varmuudella yhtäkään.

Geenitestin mukaan lähimmät tuntemattomista serkuistani ovat todennäköisesti vanhempieni serkkujen tai pikkuserkkujen jälkeläisiä. Mutta koska yhteys heihin on katkennut jo edellisessä sukupolvessa, kukaan ei kuulosta tutulta.

Minulla on näiden ihmisten kanssa yhteistä DNA:ta, mutta mitään muuta yhteistä ei tunnu löytyvän.

Yhteinen perimä vähenee

Miettisen mukaan vanha käsitys suvusta murtui ja alkoi kadota sääty-yhteiskunnan mukana. Vähitellen suku muuttui satojen keskenään tasa-arvoisten sukulinjojen ja tuhansien esivanhempien verkostoksi, josta kukin saattoi valita itselleen mieleisen ”suvun”.

Myös geenitesteillä on omat ongelmansa. Niistä esimerkiksi voidaan Miettisen mukaan vetää liian suoria johtopäätöksiä – aivan kuten on tehty aiemminkin.

Lapsi saa aina puolet perimästään isältä ja puolet äidiltä. Serkuksilla on yhteiset isovanhemmat, joiden perimää vanhempien kautta siirtyy lapsenlapsille. Sukupolvi sukupolvelta tietyltä yhteiseltä esivanhemmalta peräisin oleva serkusten yhtenevä perimä laimenee, kun puolisot tuovat joka sukupolvessa jokaiselle lapselle puolikkaan uutta, vierasta perimää sukuun.

Sisaruksilla on laskennallisesti 50 prosenttia yhteisiä geenejä. Sisarusten lapsilla eli ensimmäisillä serkuksilla on yhteisiä geenejä enää 12,5 % koko perimästä. Pikkuserkuilla yhteisen perimän laskennallinen määrä on enää 3,125 % ja kolmansilla serkuilla 0,781 %.

Lisäksi geenit periytyvät aina sattumanvaraisesti jommalta kummalta vanhemmalta. Yhtenevän geeniperimän määrä esimerkiksi kahden eri neljännen serkun kanssa voi olla varsin erisuuruinen.

Yllätysserkkuja

Yllätyksekseni löydän serkkulistastani Hämeenlinnan seudulla asuvan kollegani. Laitan hänelle viestin. Löydämme kuin löydämmekin yhteisen sukunimen parin sukupolven takaa.

Soitan jälleen perinteisestä sukututkimuksesta kiinnostuneelle isälleni ja pyydän häntä etsimään arkistoistaan kollegani ja minun yhteistä sukulaista.

Seuraavana päivänä isä soittaa. Polveudumme kollegani kanssa molemmat suorassa linjassa Laatokan Karjalassa vuonna 1680 syntyneestä Andreas Auvisesta.

Ekologian ja evoluutiobiologian professori Tuomas Aivelon mukaan nykyihminen on perinyt perimää todennäköisesti alle puolelta noin kymmenen sukupolvea sitten eli 1700-luvun alussa eläneistä esivanhemmista. Tästä huolimatta kollegallani ja minulla on yhä yhteistä DNA:ta 0,6 prosenttia. Se on vähän mutta tavallaan se on myös aika paljon.

Listalla on silti tuhansia tuntemattomia serkunpuolikkaita.

Yksi heistä on norjalainen Kristian Magnus Skarsvåg. Olen hänelle yhtä paljon sukua kuin Hämeenlinnan kollegalleni. En tunne häntä, mutta löydän hänet facebookista ja laitan hänelle viestin.

Yhteisistä geeneistä huolimatta sukulaisuussuhteemme on astetta vaikeampi selvittää, sillä Skarsvåg ei itsekään täysin tunne juuriaan. Siksi hän on testin tehnytkin.

Skarsvåg on yrittänyt vuosien ajan selvittää isoisoisänsä, Rantsilassa vuonna 1838 syntyneen Henrik Hukkasen esi-isiä. Skarsvågille kulkeutuneen perimätiedon mukaan Henrikin mystinen isä oli oikea aikansa Auervaara.

Tuntemattomalla esi-isällä kerrotaan olleen 43 lasta kuuden eri naisen kanssa ympäri Suomea.

– Päämotivaattorini DNA-testille oli saada selville, kuka Henrikin isä mahdollisesti olisi voinut olla ja oliko hänellä oikeasti niin paljon lapsia, Skarsvåg kertoo.

Vielä täysosumaa ei ole löytynyt. Toisin sanoen kukaan tuntemattoman esi-isän muista mahdollisista suorista jälkeläisistä ei ole tehnyt geenitestiä.

Mystisellä esi-isällä on kerrottu lasten lisäksi olleen rahaa. Kun Skarsvågin isoisoisä syntyi, tämä lahjoitti lapsen äidille Marialle maatilan. Mutta kuka hän oli, ei kukaan tunnu tietävän.

DNA-testien mukaan olemme Skarsvågin kanssa ilmeisesti sukua juuri Henrikin mystisen isän kautta, kuten myös hämeenlinnalainen kollegani. Mutta olemme molemmat aivan liian kaukaista sukua, jotta esi-isän henkilöllisyys olisi ainakaan kovin helposti pääteltävissä.

Se, olisiko rahakkaalla Auervaaralla muita lapsenlapsenlapsenlapsenlapsia myös Norjassa, on Skarsvågille jäänyt hieman epäselväksi.

– Norjalaiset ovat hieman skeptisempiä näiden DNA-testien suhteen, eivätkä ne ole niin suosittuja kuin Suomessa. Olen löytänyt uusia sukulaisia myös Norjasta, mutta en mitään yllättävää, Skarsvåg selittää.

Pelkkä DNA-tutkimus ei riitä

Samaan ongelmaan on törmännyt torniolainen sukututkija Arja Kankaanranta (os. Amonsen). Kankaanranta on etsinyt geenitestien avulla norjalaisia esi-isiään. Skarsvågille hän ei kuitenkaan ole sukua.

– Itse olin ehkä hieman yllättynyt ja pettynytkin, miten vähän norjalaiset ovat näitä testejä tehneet. On niin tuurista kiinni, löytyykö sukulaisia vai ei, Kankaanranta sanoo.

– Sitä, mitä lähtee hakemaan, ei välttämättä löydä, mutta voi hyvin löytää jotain muuta.

Norjalaisserkkujen sijaan Kankaanranta on löytänyt uusia sukulaisia esimerkiksi Yhdysvalloista.

Kankaanrannan sukututkimusta on hankaloittanut, että hänen 1850-luvulla syntynyt isoisän isoisänsä muutti aikanaan Norjasta Petsamoon.

– En osaa norjaa enkä venäjää, joten asialähteiden tutkiminen on ollut hieman hankalaa.

Apua Kankaanranta on kuitenkin saanut erilaisilta kursseilta ja sukututkimusseuroilta.

Kankaanrannan mielestä pelkkä DNA-sukututkimus tuskin tekee ketään autuaaksi. Jos sukuaan haluaa oikeasti tutkia, täytyy olla valmis myös istumaan ja kahlaamaan läpi vanhoja asiakirjoja.

– DNA-tutkimus vain tukee perinteistä sukututkimusta.

Hyvää bisnestä

Otan vinkistä vaarin ja syötän amerikkalaisten sukututkimusohjelmaan liudan tunnettujen esivanhempieni nimiä.

Ohjelma alkaa pian välkyttämään osumia uppo-oudoiksi lajittelemieni sukulaisten kanssa. Jos minulla olisi käytössä ohjelman hienompi, kuukausimaksullinen versio, pystyisin yhdellä klikkauksella lisäämään sukupuuhuni lisää esi-isiä muiden sivustoilta. Mutta minulla ei sellaista ole, enkä sellaista aio hankkia.

Kopioin esi-isiäni systeemiin yksi kerrallaan.

Bling, bling, bling. Sitä mukaa kun saan esi-isistäni lisäosumia muiden ”serkkujeni” kanssa, ohjelma tyrkyttää minulla maksullisia lisäpalveluja. En silti taivu, enkä osta.

Moni varmasti taipuu, ja vielä useampi tekee viidenkymmenen euron arvoisen DNA-testin. Järjestelmä kertoo uusista testatuista joka päivä.

Sukulaismääräni kasvaa kahdessa viikossa 36 900:aan. Ymmärrän, miksi tämä on niin hyvä bisnes.

Poden sukulaisähkyä ja suljen tietokoneen. Olen aina kuvitellut, että minulla on pieni suku, joten kymmenet tuhannet uudet serkut ovat liikaa mielenterveydelleni.

Suvulla on eri merkityksiä

Se, mitä tarkoittaa olla sukua ja kenet oikeasti kokee sukulaisekseen, on tutkija Miettisen mukaan hyvin eri asia.

– Toiset mieltävät suvukseen vain elävät ihmiset ja toiset myös menneet sukupolvet. Suvulla on eri ihmisille erilaisia merkityksiä.

Miettisen mukaan ihmiset ymmärtävät nykyään – ainakin useimmiten –, että biologisesti kaikki esivanhemmat yhtä tärkeitä.

– Muutama vuosisata sitten isälinja oli ainoa tärkeä. Jos tekisi gallupin, mitä suku on, saisi varmasti hyvin erilaisia vastauksia. Joillekin se on äidin tai isän suku, joillekin vain oma perhe. Se ihmisten joukko joka ympäröi, tai jolla on joku yhdistävä tekijä kuten isoisä.

Minkä sukulinjan valitsisin?

Sukunsa voi Miettisen mukaan myös itse valita. Tutkija kutsuu tätä sukushoppailuksi.

– Meillä jokaisella on satoja esivanhempia, määrä kasvaa koko ajan kun mennään taaksepäin. Sukututkija päättää itse, mitä polkua lähtee seuraamaan.

Niin on tehty Miettisen mukaan kautta historian.

– Ihmiset valitsevat sen sukulinjan, joka itseä miellyttää.

Aloitteleva sukututkija kokee Miettisen mukaan usein esi-isien paljousahdistusta. Monelle satojen ja tuhansien suorien esivanhempien paljous on yllätys.

– Ensin selvitetään innokkaasti kaikki mahdolliset esivanhemmat ja sitten vasta oman identiteetin kannalta tärkeimpiä esivanhempia.

Avaan jälleen tietokoneen ja mietin, minkä sukulinjani valitsisin.

Minuun iskee uusi kauhistus. Olen juuri löytänyt tuhansia uusia serkkuja, ja nyt haluan valita heistä mielenkiintoisimmat. Kuoria kermat kakun päältä, poimia jyvät akanoista. Taidan olla kamala ihminen.

Tutkija Miettisen mukaan olen kuitenkin aivan kuten muutkin.

– Sukututkimuksesta on aina haettu ja jotain, millä voisi erottautua muista, Miettinen sanoo.

Kiinnostavat esivanhemmat, joista on enemmän tarinaa, nousevat sukututkimuksessa tavallisia tallaajia enemmän esille. Erikoisten, mystisten esi-isien kaipuu vaivaa Sibeliuksen tavoin myös nyky-sukututkijoita.

– Eksotiikan kaipuu on nähtävissä esimerkiksi, jos seuraa geneettistä sukututkimusta. Sieltä haetaan usein jotain erikoista, jotain poikkeuksellista. DNA-testeillä voi esimerkiksi selvittää, löytyykö omia kytköksiä muinaisarkeologisiin näytteisiin kuten vaikka Leväluhdan vainajiin.

Mysteeri odottaa selvittäjää

Tunnistan tutkijan kuvaileman tarinan kaipuun.

Geenitesti ei ehkä tuonut kovin paljoa lisätietoa itsestäni, mutta ainakin se on kasvattanut kiinnostustani tietää lisää.

Klikkaan sukututkimussivustolla norjalaisserkku Skarsvågin sukupuuta. Olen myyty hänen tarinalleen rikkaasta ja mystisestä esi-isästä. Nyt ei jää tehtäväksi muuta kuin löytää se.

 

Jutussa on käytetty lähteenä tutkija Tiina Miettisen haastattelua sekä hänen kirjaansa Juuria ja juurettomia, Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle sekä My Heritage-sukututkimussivustoa.

 

 

 

Uusimmat

Fingerpori

comic