Kolumnit

Ei tullutkaan täydellistä – Olemme oppineet hakemaan arvostusta arvostelemalla toisia

Kuva: tuntematon
Kuva: tuntematon

Kaksi kuukautta kärvistelyä kotona. Kaksi kuukautta pelkkää kotiruokaa kaksi kertaa päivässä kyllästymiseen asti. Makaronilaatikkoa ja nakkisoppaa ei pysty sulatejuustollakaan täysin uudeksi tekemään.

Kaksi kuukautta Teams-palavereja. Kaksi kuukautta kotitöitä enemmän kuin koskaan. Kaksi kuukautta aivan liikaa raajoja, vaatteita, astioita, koulukirjoja, tavaroita ja läsnäoloa yhteen neliöön.

Kaksi kuukautta sitä samaa ja samaa – töitä, kauppaan, ruuanlaittoa, siivoamista, lenkille, nukkumaan. Viikonlopun kohokohtana vähän pidempi lenkki luonnossa ja sauna.

Ja mikä on tämän kaiken lopputulos? Olenko kesäkuun ensimmäisenä päivänä kuin ensimmäistä kertaa ulos laitumelle juokseva hieho? Hypin ja poukkoilen onnesta, otan sivuaskeleita ja teen puolikkaan voltin?

Vai saako parin kuukauden kurjuudesta ja sen suorittamisesta jonkinlaisen mitalin? Onko jossain maali, rajalla sateenkaaren pää, paratiisi, autuus ja ikuinen kesä? Onko minusta tullut kaiken tämän jälkeen parempi ihminen, sopeutuva, mukautuva, ymmärtävä, hiljaisesti hyväksyvä? Ehkä myös vaatimattomampi ja hyvin vähään tyytyväinen?

Ongelmat ja haasteet opettavat. Näin me uskomme. Näin olemme myös lukemattomista lehtijutuista ja somepäivityksistä saaneet lukea. Että nyt tämän uhan ja uudenlaisen arjen edessä olemme oivaltaneet jotain uutta, jotain sellaista, mikä jää pysyvästi meihin ja tekee meistä parempia ja onnellisempia ihmisiä osana toimivampaa yhteiskuntaa.

Minä itse ajattelin ja hartaasti toivoin, että tämä yhteinen koettelemus olisi lisännyt yhteisöllisyyttä, yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta, yhteiseen hiileen puhaltamista, ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja lähimmäisen rakkautta.

Että iäkkäiden naapureiden puolesta kaupassa käyminen lisäsi tyytyväisyyttä taloyhtiöissä ja yhteisillä kadunpätkillä. Luulin väärin. Se lisäsi kyttäämistä ja tarkkailua siitä, kuka käy missäkin osoitteessa, mihin aikaan ja kenen avaimilla.

Tuntuu, että enemmänkin olemme oppineet nostattamaan omaa mielialaa alentamalla muita ja mollaamalla muiden tekemisiä. Olemme oppineet hakemaan arvostusta arvostelemalla toisia. Kuin taikaiskusta meissä kaikissa asuu ääretön viisaus (virologinen, kansantaloudellinen ja sisäpoliittinen), joka pitää myös jakaa muille. Sen sijaan, että jakaisimme oikeasti aikaamme ja resurssejamme muille.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat, oli mummillani tapana sanoa. Ei ole tullut minusta muutamassa kuukaudessa pienen pienintäkään kuninkaallista. Meistä kaikista on ehkä tullut parempia virtuaalipalaveeraajia, olan yli kyttääjiä ja leipojia. Mutta ei juurikaan parempia ihmisiä, saatikka täydellisiä.

Kirjoittaja on forssalainen yrittäjä ja äiti, 
kotona ja työpaikalla.

Uusimmat

Fingerpori

comic

Näkoislehti

1.12.2020