Kolumnit

Elämäni kirjat ja kirjailijat, osa 2

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Väinö Linnan kirjoihin tutustuin saman kaavan mukaan kuin luultavasti muutkin Linnan löytäneet. Ensin oli Tuntematon sotilas, sitten Täällä Pohjantähden alla – trilogia, ja sitten myös Musta rakkaus. Kiinnostukseni kirjailijaan itseensä heräsi luettuani joskus 60-luvun lopulla hänen esikoisromaaninsa Päämäärä. Tuo kirja löytyi enää vain Lahden pääkirjaston kellarivarastosta. Maineeseen kohonnut kirjailija ei antanut ottaa siitä uusia painoksia. Sen saisi tehdä vasta mestarin kuoleman jälkeen, ja niin myös tehtiin.

Päämäärä ei kuitenkaan ole aivan niin huono kirja kuin Linna näyttää uskoneen suuruutensa päivinä. Hänen omin kertojanlaatunsa välähtää paikoitellen siinäkin esiin, enteellisesti juuri niissä jaksoissa joissa hän uskalsi laskeutua kuvaamaan henkilöitään maan tasalta. ”Laskeutua alas kuvitelluista korkeuksistaan,” kuten kriitikko Maija Savutie sanoi Päämäärän arvostelussaan. Savutie oli oikeassa vain osittain. Nuori Linna ei kuvitellut itseään metafyysisten pohdintojen svääreihin, vaan hän oli siellä koko mielensä kapasiteetilla. Ja oli vähällä sinne jäädäkin, kuten niin sanottu Messias – kriisi osoittaa. Dostojevskiläinen tie oli kuljettu loppuun, ja Linna laskeutui tukevasti kuvaamiensa ihmisten pariin.

Tuntemattomalle tehdastyöläiselle ei ollut leikintekoa puristaa esikoisteostaan julkaisukynnyksen yli. Päämäärä – romaani opetti minuakin suhtautumaan oikein omiin kirjallisiin pettymyksiini, eli käsittämään että ne olivat vain välivaiheita kehityksessäni.

Päämäärän Valte Mäkisen myöhemmistä vaiheista emme tiedä, mutta Linnan sielullisen kärsimyksen pyhitti vertaansa vailla oleva menestys. Useimpien kirjoittajien kohdalla niin ei käy, kustantamojen ovet eivät avaudu, maineesta puhumattakaan. Sisäisen kamppailun rutina jää omaksi saaliiksi, kuin haavoittuneitten valitus sateen piiskaamassa teltassa keskellä pimeätä korpea.

Tuntemattoman sotilaan menestyksen jälkeen Linna sai paljon jäljittelijöitä, ja itsellänikin kummitteli ensimmäisten yritysteni aikoihin pelko siitä että yritän jotenkin matkia hänen tapaansa kuvata ihmisiä ja maailmaa. WSOY:n Ville Viksten naurahti esikoisromaanini julkaisupäätöksestä ilmoittaessaan, että kyllä on poika Linnansa lukenut. Se ei ollut vihjaus matkimisesta vaan toteamus siitä keneltä olin saanut vaikutteita.

Myöhemmin ymmärsin, että kenenkään on mahdotontakin jäljitellä toista kirjailijaa. Sama fiktiivinen aurinko ei valaise Kiven ja Linnan teosten maailmaa, tai ylipäätään yhdenkään kirjailijan maailmaa. Sitä valaisee kunkin ihmisen oma persoonallisuus, hänen hermostonsa laatu, kokemukset, kaikki omaksuttu tieto ja kaikki se mikä itse kullekin on varmasti totta. Myös kaikki se, minkä edessä ihmisen on tunnustettava oman järkensä riittämättömyys.

Jokainen joutuu palkkaamaan omat kirvesmiehensä rakentamaan hirsiseinää yli ymmärryksensä käyvän maailman rajalle.

Kirjoittaja on jokioislainen kirjailija ja käsikirjoittaja.

Fingerpori

comic

Näkoislehti

4.4.2020

Uusimmat