Kolumnit

Ensimmäisen maailman todellinen ongelma – sanat

Kuva: Tuomela Tapio
Kuva: Tuomela Tapio

”Tuonne lirvahti vihreä pallo”, sanoi tv-visailun juontaja. Lirvahti? Siis teki mitä? Kirjailija Mikko Rimminen sai omakeksimillään sanoilla Finlandia-palkinnon vuonna 2010, mutta arkikielen käyttäjälle ei pitäisi tulla eteen tilanteita, joissa olemassa olevat suomen kielen sanat eivät riittäisi. Näin ei kuitenkaan aina tunnu tapahtuvan.

S-ryhmä aloitti trendin halpuuttamisellaan. Tuoreena tapauksena lisää löylyä heitti terveyssuositus, jossa liikunnasta tehtiin liikuskelua ja kävelystä käveleskelyä. Sanoja joko kaivetaan esiin epämääräisyyskategoriasta tai sitten valitaan tautologisesti aina yksi ja sama, huolimatta siitä, mitä tarkoitetaan.

Tässä osastossa tällä hetkellä kaikkein ärsyttävintä on yhden adjektiivin holtiton ja vääristynyt toisto: kaikki, alasta ja abstraktiotasosta riippumatta, on ketterää. Siis millaista? Oma lisänsä ovat laiskanpulskeat lainasanat, kuten ploggailu, slaimi tai flippaus, jotka vaikuttavat suoranaisilta pikavipeiltä.

Kun suomen kielen sanat ja niiden käyttö saavat sapen kiehumaan, voisi ajatella, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Että kyse on ensimmäisen maailman ongelmasta, länsimaisen ihmisen tavasta tarttua epäolennaisuuksiin tai yhdentekeviin pikkuasioihin. Että kielenkäytön epätarkkuuksien sijaan voisi kiinnittää huomion todellisiin epäkohtiin.

Sanoissa on kuitenkin kaikki. Jos sanat menetetään tai niiden ilmaisutarkkuudesta luovutaan, kommunikoinnista jää jäljelle pelkkää sanahelinää, stiiknafuuliaa, populistisia oikomisia, mustavalkoista vihapuhetta tai kakofoniaa. Sanat ja kieli ovat sekä ajattelun että itseilmaisun väline. Niiden avulla välitetään tietoa, kielennetään nähty ja koettu, pidetään yhteyttä, ollaan osa jotakin suurempaa ja ylipäätään ollaan olemassa.

Toki kielen pitää muuttua maailman mukana, mutta sanavaraston oheneminen ja niin sanottu semanttinen häly ovat merkkejä, joihin pitää reagoida. Jotta pystymme puhumaan asioista, tarvitsemme sanoja, ja sanoilla pitää olla vastineensa maailmassa. Kielestä sinänsä ei saa tulla samankaltaista utua, mitä eräiden kielenkäyttäjien pään sisällä jo nyt on.

George Orwellin 1984-romaanissa ihmisten alistaminen ei mahdollistu ilman uuskieltä. Orwellin dystooppisesta kuvauksesta poiketen nykyihminen ei tarvitse isoveljeä tai ajatuspoliiseja, vaan me hoidamme kielen köyhdyttämisen ja löyhdyttämisen ihan itse. Ja tästä, jos mistä, pitäisi olla huolissaan. Ei voi laskea liiaksi kuulijoiden kiltteyden tai tilannetajun varaan, sillä yhtä tärkeää kuin se, mitä sanoo, on se, miten sanoo. Muuten saattaa päästä lirvahtamaan.

Kirjoittaja on Forssan yhteislyseon äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori.

Uusimmat

Näkoislehti

14.7.2020

Fingerpori

comic