Kolumnit

Helmikuu 1940 – He olivat sankareita kaikki, ihan jokainen

Kuva: Seppo Pessinen
Kuva: Seppo Pessinen

Lounais-Hämeen pataljoona I/JR 15 oli tammikuussa ”lepovuorossa” Näykkijärven maastossa. Päivittäiseen ohjelmaan kuului puolustuslohkon raivausta ja rakentamista sekä tietysti taisteluharjoituksia. Sääolosuhteet otettiin huomioon: kun pakkanen oli ankara (ja sitä se oli, useina päivinä yli -30 jopa -42 astetta), laitettiin varusteita kuntoon teltoissa.

Puna-armeijan hyökkäystoiminnan kiihtyessä pataljoona sai käskyn siirtyä Suokannan maastoon. ”Hiihto Näykkijärveltä Suokannan etulinjaan oli arktisissa pakkasessa erinomainen suoritus. Toista vuorokautta kestäneen ankaran hiihtomarssin jälkeen etulinjaan saavuttiin aamupuolella yötä 13.2. Marssi tapahtui täyden hiljaisuuden vallitessa täyskuutamossa. Pakkasta oli kolmisenkymmentä astetta. Korsut oli ammuttu hajalle, joten mitään tilapäistäkään levonmahdollisuutta ei ollut näköpiirissä. Varsinaisia ampumahautoja ei ollut; kuoppa siellä toinen täällä, joita yhdisti polvenkorkuinen oja. Muona voitiin tuoda etulinjaan vain pimeässä.”

Venäläisten suurhyökkäys oli alkanut. Torstaina 15.2 kello 11.00 ”alkoi asemiin sataa kaikenkaliiberisiä kranaatteja. Keskitys oli ankarin, mihin koko sodan aikana jouduimme. Se kesti noin ½ tuntia ja nosti ilmaan parikymmentä metriä korkean hiekkapilven. Klo 18.30 pataljoona sai irrottautumiskäskyn ja jätti asemat. Summa oli lopullisesti murtunut”, arvioi pataljoonan komentaja.

Seuraavana yönä ja aamulla pataljoona suoritti asemien valmisteluja Simanojan varressa. Perjantaiaamuna 16.2. seitsemän jälkeen alkoivat taistelut, jotka aamupäivän mittaan kiihtyivät kiihtymistään. Kello 15.00 pataljoonan sai käskyn siirtyä toisiin asemiin Näykkijärven maastoon.

Jossain näissä taisteluvaiheissa isäni haavoittui. Vasemmassa olkavarressa oli ampumamurtuma ja olkavaltimon repeämä kranaatin sirpaleesta, on virallinen selvitys. Isä muisti ylittäneensä jotain puunrunkoa, kun osuma tuli. Muuta hän ei muistakaan. Yritin myöhemmin selvittää, kuka oli se taitava asetoveri, joka osasi laittaa kiristyssiteen oikeaan paikkaan. Kyselin 2. komppanian miehiltä, miten kaikki tapahtui. Mutta kukaan ei siitä ottanut kunniaa itselleen, eikä halunnut muistella taistelutilanteen yksityiskohtia. Sodasta kyllä puhuttiin mutta ei sotimisesta.

Sotasairaalassa käsi leikattiin ja vasemman käden sormet jäykistettiin koukkuun. Ei ollut aikaa jänteiden korjaamiseen. Sekatyömies, joka oli tottunut käsin hankkimaan ansionsa, menetti 50% työtehostaan. Se oli kova paikka elämän loppuun asti.

Äiti sai vasta 25.3. varmuuden siitä, että miehensä oli elossa ja että tämä oli jossakin sotasairaalassa. Huhtikuun alussa hän löysi tämän Lohjan lähellä olleesta sairaalasta.

Kun lukee maisteri Saviniemen kokoamasta kirjasta ”Lounais-Hämeen pataljoona talvisodassa” komentaja Auno Kuirin sotapäiväkirjaa, ei voi muuta sanoa kuin, että he olivat sankareita kaikki, ihan jokainen – kuten heidän vaimonsa ja äitinsä.

 

Kirjoittaja on forssalainen maakuntaneuvos.

Fingerpori

comic

Näkoislehti

17.2.2020

Uusimmat