Kolumnit

Jatkuva nokittelu tekee keskustelukulttuurista sietämättömän

Kuva: Pekka Peura
Kuva: Pekka Peura

Jos tämä tavarasta pursuava maailma tarvitsee enää jotain lisää, niin empatiakykyä.

Tätä toivoin erityisen kovasti viime kesänä, kun keskustelu jylläsi opiskelijoiden oikeudesta kesälomaan. Moni pöyristynyt kommentoija nimesi nykyopiskelijat kiittämättömiksi laiskureiksi. Perusteena oli usein oma kokemus: opiskeluvuodethan olivat olleet elämän huolettominta aikaa.

Koska omat muistot olivat kultaisia, oli nykyopiskelijankin arjen oltava mukavaa: laiskanpulskeiden syöttöporsaiden köllöttelyä veronmaksajien maksamilla kuivikkeilla. Ei se vaan näin helppoa ollut silloin kun minä olin opiskelija!

Jokainen on oikeutettu omiin kokemuksiinsa. Ne eivät kuitenkaan kerro siitä, mitä arki on juuri nyt. Sen väsyttävyydestä kertoivat opiskelijat itse – jos nyt joku vielä kuunteli.

Some ja verkkokommentointi kannustavat meitä nopeaan ja nenäkkääseen sivaltamiseen.

Voittaja on se, joka nokkelalla lohkaisulla nolaa toisen ja osoittaa samalla omien argumenttiensa ylivertaisuuden – jauhottaa vastustajansa.

Onnistunut sivaltelu tuottaa hyvänolon tunnetta niin itselle kuin samanmielisille. Jos siitä tulee ainoa tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua, lopputulos on äärimmäisen raskasta seurattavaa.

Kesällä maskikeskustelun yhteydessä törmäsin kommentteihin, jossa ihmeteltiin, ovatko kasvomaskin kustannukset todella niin merkittävä kuluerä vähävaraisille.

Että eikö säästötilillä todella ole sen verran rahaa? Ja jos ei ole, niin miksi et kuule vain säästänyt?

Tällä viikolla Kalevi Sorsa -säätiön julkaiseman Eriarvoisuuden tila Suomessa -raportin jälkeisessä somekeskustelussa moniulotteinen ilmiö tiivistettiin yhtä lailla näppärästi: tuloerot ovat hyväksi, jotta ihmisellä on elämässä jotain tavoiteltavaa. Ja siinä se.

Kehitys näkyy jo poliittisessa kielenkäytössä. Poliitikolla ytimekäs napauttaminen kannattaa, sillä niihin kiireinen toimittaja tarttuu.

Asian vaikeutta ja moniulotteisuutta korostavat, varovaisemmat ”voi olla, mutta” tai ”toisaalta, toisaalta” -pyörittelyt eivät kelpaa otsikkoon – liikaa merkkejä, liian vähän kiinnostavuutta.

Ei yhteiskunnallista keskustelua tarvitse käydä aina konsensushakuisesti. Eri mieltä saa ja pitää olla.

Isoista asioista puhuttaessa tunteet ovat pinnassa ja halu oman kantansa ilmaisuun suuri. Sekin on sallittua.

Jatkuvan jauhojen pöllyttämisen sijaan toivoisin silti enemmän halua asettua hetkeksi toisen ihmisen asemaan.

Toisen hetken voisi käyttää näpäytyksen pohtimiseen uudemman kerran. Onko asia nyt varmasti ihan näinkään?

Vaikeisiin asioihin on harvoin yhteen tviittiin mahtuvia, nokkelasti sanailtuja ratkaisuja.

Uusimmat

Näkoislehti

20.9.2020

Fingerpori

comic