Kolumnit

Karjalaisuus meissä – Kieli on vahva osa jokaisen ihmisen identiteettiä

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Talvisodan alkamisen 80-vuotispäivänä päädyin taas kerran pohtimaan omaa karjalaisuuttani, olenhan taustaltani toisen polven evakko. Pitäisikö minun tietää aiheesta enemmän kuin tiedän? Totesin pian, että tiedoiltani olen ehdottomasti lähempänä Joukahaista kuin Väinämöistä, mutta monessa mielessä voin silti sanoa olevani melkoinen asiantuntija. Kuuntelemalla itseäni tiedän, millaista on tämän päivän karjalaisuus. Tai tarkemmin sanoen: Karjalaisuus on myös tällaista.

Karjalaisuus oli minulle todellisuutta ja itsestään selvyys koko lapsuuteni ajan. Vaikka kaksikymmenvuotiaaksi saakka puhuin pelkästään pohjoisen Keski-Suomen murretta, olin kuitenkin kasvanut karjalan murteen itsestään selvässä vaikutuspiirissä. Murre ja äitini voimakas persoona olivat yhtä, ja hän puhui koko elämänsä ajan murrettaan vahvalla itsetunnolla. Ensimmäinen äidinkieleni oli siis karjalan murre, mutta keskisuomalainen kyläyhteisö tartutti uuteen jäseneensä oman puheenpartensa.

Äitini oli mainio kertoja. Veljeni pikkupoika antoi siitä aikoinaan parhaan tunnustuksen sanomalla, että kun mummo ryhtyy kertomaan Karjalasta ja evakkomatkasta, tuntuu ihan siltä kuin alkaisi kotimainen elokuva. Tapahtumien kerronnassa olivat aina mukana ihmisten tunnetilat ja heidän välisensä dialogi. Ihmiset virkkoivat ja haastoivat tai tarinoivat. Olin käsittävinäni, että virkkaminen oli jotain painokkaampaa kuin vain joku sanominen. Se kuvasi myös oivasti sitäkin, jos joltakulta loppuivat sanat: – Hää ei osant virkkaa ennää mittää!

Kieli on vahva osa jokaisen ihmisen identiteettiä. Se on myös ase, joka meiltä karjalaisilta unohtuu välillä varmistamatta. Vastakommentti livahtaa rasvatun salaman tavoin, niin että joskus joutuu jälkikäteen miettimään mitä tulikaan sanottua.

Omanarvon tunto oli säilytettävä ilman kaikkea sitä, mitä ei voitu tai ehditty ottaa mukaan. Mutta omaa kieltä oli vaikeampi ottaa karjalaisilta pois. Ja vaikka kielemme murteellisuus häviää sukupolvien vaihtuessa, niin karjalaiset heimopiirteet eivät katoa. Oikein pahassa paikassa karjalainen osaa keventää tilannetta jollain yllättävällä näkökulmalla. Kuten eräs evakkoukko vastatessaan uteliaalle kysyjälle, paljonko hän oli menettänyt omaisuuttaan: Kaik on mänt, eikä piisantkaa!

Viimeisenä sotavuotena syntyneenä heräsin hahmottamaan ympäröivää maailmaa aikana, jolloin karjalaiset ryhtyivät pureutumaan kiinni uuteen elintilaansa. Elämänkokemuksen karttuessa olen yhä paremmin alkanut ymmärtää, miten erilaisia menetyksiä tuon ajan ihmiset kokivat.

Sanotaan, että onnella on mittakaavansa, mutta niin on myös menetyksillä. Mieleeni tulee usein äitini kertoma muisto pienestä evakkotytöstä, joka kaiken äkkilähdön ja kiireen keskellä murehti itkien: Kaik mummon kukkasetkii kuoloot, ko ei kettää jää heitä kastelemmaa.

Joulurauhaa kaikille lukijoille!

Kirjoittaja on jokioislainen kirjailija ja käsikirjoittaja.

Fingerpori

comic

Näkoislehti

22.2.2020

Uusimmat