Kolumnit

Keskellä ei mitään

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että ihminen kykenee näkemään vain sen verran kuin hänellä on tietoa ja ymmärrystä tajuta asioita. Eräs taannoinen työkaverini vietti viikon loman Roomassa, ja ilmoitti palattuaan, ettei aio mennä enää toista kertaa niin tylsään paikkaan.

Kun kysyin miksi noin, hän vastasi että eihän siellä ole muuta kuin hirveästi autoja. Hän oli automies viimeisen päälle, joten hän näki vain autojen paljouden. Ikuisen kaupungin historialliset nähtävyydet eivät olleet koskettaneen hänen mieltään mitenkään, koska hän ei ollut niistä kiinnostunut.

Työkaverini puuskahduksen jälkeen menin itseeni ja totesin, että lähes yhtä hukassa minä olen jo Helsingin keskustassa, jossa myös on paljon autoja, raitiovaunuja, aivan liikaa ihmisiä, kauppoja ja vanhoja kivitaloja. Kuitenkin noilla vanhoilla rakennuksilla on kullakin oma historiansa, oma arkkitehtuurinen rakentamisaikansa ja ihmiset, jotka vuosien varrella ovat niissä asuneet.

Aivan yhtä vieraana joku synty hesalainen voi kokea suomalaisen maaseudun ja vanhan kyläympäristön, tai kesäisen luonnon. Eihän siellä ole muuta kuin peltoa ja metsää, parhaassa tapauksessa joku järvi, huonokuntoinen tie, muutamia taloja siellä täällä. Hyttysiä ja lannanhajua, ja ihmisenkin voi nähdä jos hyvä tuuri käy. Jopa villieläimenkin voi nähdä.

Vuosia sitten eräs toimittaja oli tulossa tekemään juttua ”maalle keskelle ei mitään” palanneesta kirjailijasta, ja pyysi etukäteen miettimään mitä hyviä ja huonona puolia oli nykyisessä asuinpaikassamme. Hyviä puolia ei tarvinnut juurikaan miettiä, mutta kielteisiä puolia miettiessäni ei mieleeni tullut yhtäkään. Kun tihensin seulaa löytyi kuitenkin yksi: Ajoittain huonokuntoinen tie, vaikka ei koskaan niin huono ettei sitä pitkin voisi ajaa.

Viime aikoina on puhuttu paljon luonnon, etenkin metsän hyvästä vaikutuksesta ihmisen mielenterveyteen ja myös aivan fyysiseen hyvinvointiin. Tuo tulee aina mieleen kun aamuisin katson ikkunasta ulos arvioidakseni millainen sää on tulossa. Siinä se suomalainen maaseutu ja luonto ovat kuin käden ulottuvilla, välillä jo itsestään selvänä, mutta useimmiten kuitenkin yön jälkeen kuin uutena havaintona. Vastapäisen kerrostalon seinä tai katunäkymä eivät tehneet samaa vaikutusta.

Viihtymisen kokemiseen vaikuttaa epäilemättä myös se, onko ihminen voinut vapaasti valita asuinpaikkansa. Niin sanotun suuren muuton aikana 60 – 70 luvuilla pitkälle toista miljoonaa suomalaista joutui muuttamaan työn perässä maaseuduilta kaupunkeihin. Minäkin olin yksi noista pakkomuuttajista, vaikka kuvittelin maalta lähdön olevan oma valintani.

Pienessä maalaiskylässä syntyneelle ja kasvaneelle maalaisympäristö on se ainut oikea maailma. Puhun näin tietenkin vain omasta puolestani. Ymmärrän kyllä, että kaupungissa syntynyt ja kasvanut voi kokea saman tunteen katsellessaan urbaania näkymää omasta ikkunastaan.

Kirjoittaja on jokioislainen kirjailija ja käsikirjoittaja.

Uusimmat

Näkoislehti

22.9.2020

Fingerpori

comic