Kolumnit

Kielen ja mielen perintö – Näivettyykö Suomen maakuntien omaleimainen kieli samassa suhteessa kuin maaseutu autioituu?

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Merkittävien kirjailijoidemme ominaislaatua on tutkittu yliopistoissa ja ties missä vähemmän pönäköissä laitoksissa, mutta hämmästyttävän vähän on kiinnitetty huomiota siihen, että kirjailijan oma erikoislaatu saattaakin olla suurelta osin oman kasvuympäristön omaleimaisuutta. En ole törmännyt yhteenkään tutkimukseen, jossa tuota asiaa olisi vakavasti pohdittu. Sen pohtiminen on jäänyt enemmänkin sivulauseeksi.

Joskus tuntuu siltä, etteivät kaikki kirjailijat itsekään ole tietoisia tuosta vaikutuksesta. On kyllä myös niitä, jotka kiittelevät kotiseutunsa kielen rikkautta ja pitävät sitä jopa parhaana perintönään. Monet heistä uskovat, että juuri heidän kotiseudullaan on Suomen elävin ja värikkäin kieli.

Poikkeuksen tekivät 50-luvun modernistikirjailijat, jotka eivät olleet oikein mistään kotoisin. Tämän saa käsittää kukin tavallaan. Oltiin niin eurooppalaisia ja irti perinteisestä suomalaisuudesta, ja sen huomasi. Kaiken lisäksi kehtasivat halveerata Väinö Linnan teoksia, ja Linna oli sentään kotoisin Urjalasta ja oli kieleltään ja kirjailijalaadultaan vahvasti hämäläinen. Syystäkin tuohtunut Linna nimitti modernisteja hailuotolaisiksi, tarkoittaen sitä että Hailuodossa kuulemma kaikki ovat sukua keskenään.

Kansanhuumorin osalta on pidetty itsestäänselvyytenä, että Suomen eri heimoilla on selkeästi toisistaan erottuva huumori. Tosin tänä päivänä on oikeampaa puhua eri maakuntien ja murrealueitten huumorista. Suomen heimot ovat yhtyneet toisiinsa kiitettävällä innolla. Se kehitys lähti käyntiin sotavuosina siirtolaisuuden vaikutuksesta, ja 50-luvulla alkanut suuri muutto maalta kaupunkeihin ja pohjoisesta ja idästä ruuhka-Suomeen vauhditti kielellisten heimorajojen hämärtymistä.

Mutta tosiasia kuitenkin on, että eri puolilla Suomea puhutaan edelleen omia murteitaan, ja kansanluonnekin näyttää muokkautuvan sen maakunnan mentaliteetin mukaiseksi missä asutaan. Lähes kaikki merkittävät kirjailijamme muistetaan vahvasti omien maakuntiensa edustajina. Äsken mainitut modernistit halusivat olla eurooppalaisia, ja ehkä heidät sitten muistetaankin paremmin Euroopassa kuin kotimaassa.

Aleksis Kiveä pidetään kansalliskirjailijanamme, ja itse hän mielsi asuvansa eteläisessä Hämeessä, kuten Seitsemän veljeksen alkukin osoittaa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä liki Toukolan kylää.” En kyllä osaa mitenkään mieltää, että Nurmijärvi olisi nykyään Hämettä, edes eteläistä sellaista, mutta ehkä hämäläisyys väistyi pohjoisemmaksi kasvavan pääkaupungin tieltä. Pääkaupungissahan asuu pelkästään helsinkiläisiä, niin kuin hyvin tiedetään.

Nähtäväksi jää, näivettyykö Suomen maakuntien omaleimainen kieli samassa suhteessa kuin maaseutu autioituu, ja rahvaan yleiskieleksi tulee joku suomalais-englantilainen tekstiviestislangi.

Kyllä on klobaalia, sanoisi Varma Kylmälehto!

Kirjoittaja on jokioislainen kirjailija ja käsikirjoittaja.

Fingerpori

comic

Uusimmat