Kolumnit

Kolumni: Saako olla somevegaani, jos purilainen silloin tällöin maistuu?

Kuva: Lassi Puhtimäki

Instagramin kuvavirta omalla seinälläni: juhlia, nauravia lapsia, virstanpylväitä, ystäviä, matkoja (ennen pandemiaa), satunnainen koira. Kuvissa hymyillään leveästi, halataan, ajetaan possujunalla, puhalletaan kynttilöitä, pidetään sylissä.

Tätäkö on elämä?

Tätä, mutta myös niin paljon muuta. Surua, rosoa ja riitaa. Turhaan korotettua ääntä, anteeksipyyntöjä. Ääripäiden välissä kuitenkin suurilta osin ihan tavallista arkea.

Elämän varjopuolet päätyvät vain harvoin osaksi sosiaalisen median kuvapäiväkirjaa. Syitä tähän on monia.

Onni ja ilo on helpompi jakaa, suru on henkilökohtaisempaa. Riemun hetkissä ihminen suuntautuu ulospäin kun taas murheet voivat saada käpristymään omaan itseensä. Pätee elävässä elämässäkin, sillä kun puolituttu kysyy ”mitä kuuluu”, vastaako joku muuta kuin että ”ihan hyvää”?

Toki on heitäkin, jotka tämän kaavan rikkovat. Tilittävät surunsa raivorehellisesti, kyyneleet livelähetyksessä valuen. Utelias seuraaja myötäelää, mutta vähän kiusaantuen.

Moni rajaa selkeästi tietyt osa-alueet elämästään somen ulkopuolelle. Ehkä tyypillisin rajaus koskee lapsia, joiden kuvia ei haluta jakaa tunnistettavasti. Lapselle halutaan suoda mahdollisuus päättää omasta julkisuudestaan.

Rajata voi muutakin. Kuten yksi tapaus, omien sanojensa mukaan somevegaani. Hän siis kuvaa syömänsä ruoka-annokset ainoastaan silloin, kun lautaselle valikoituu kasvisruokaa. Onko se henkilökohtaista vegepesua ja paremmaksi ihmiseksi tekeytymistä, jos ei pidä lihansyöntiä ongelmallisena, vaan karttaa purilaisen vilahtamista somessa?

Moni etsii somealustoilta inspiraatiota ja vinkkejä arkeen. Jos kasvisten näkeminen korreloi niiden syömiseen, someveganismi lienee maapallon kantokyvyn näkökulmasta ihan perusteltua.

Sosiaalisen median välittämä kuva maailmasta on parhaimmillaankin vain osatotuus. Silti somen antamaan kuvaan on helppo haksahtaa. Kun seuraa kavereidensa tai ammattimaisten vaikuttajien päivityksiä, syntyy illuusio siitä, mitä toisen elämä pitää sisällään.

Instagramin ja Facebookin tarinoissa yksi video kestää pisimmillään 15 sekuntia. Jos niitä julkaisee päivän aikana kymmenen, se on yhteensä 2,5 minuuttia. Melko pieni väläys niistä noin 16 tunnista, jotka vuorokaudesta keskimäärin vietämme hereillä.

Aivan oma aiheensa olisi sosiaalisen median aiheuttamat ulkonäköpaineet. Instagram vs. todellisuus -kuvapareilla on toivottavasti erityisesti nuorelle käyttäjäkunnalle pystytty konkretian keinoin osoittamaan, miten rajusti kevytkin kuvanmuokkaus ja asennon vaihto voi lopputulosta muuttaa.

On turha tuntea kateutta tai riittämättömyyttä, kun kauneusihanteet ovat vain muutaman klikkauksen päässä.

Jos voidaan olla yhtä mieltä siitä, etteivät kenenkään kasvot ole virheettömät ilman filttereitä tai elämä pelkkää shampanjalasien kilistelyä, osataanko olla ottamatta somesta liikaa paineita?

On hyvä muistaa, että me someonnellisetkin elämme elämää sen kaikkine rosoineen.

Saija Pennanen

Kirjoittaja on Forssan Lehden toimitussihteeri.

Uusimmat

Fingerpori

comic