Kolumnit

Kun Kainuusta tulee Las Palmas, mietin 80-luvulla

Kuva: arkisto arkisto
Kuva: arkisto arkisto

Ruudullisen konseptipaperin vasemmassa laidassa on päivämäärä 13.1.1989. Marginaalit on vedetty viivoittimella, ja lyijykynällä kaunokirjoitetussa otsikossa lukee: Suomi kasvihuoneilmiön jälkeen.

Lapsuudenkodistani on löytynyt äidinkielen aine 80-luvun lopun lukiovuosiltani. Ensimmäinen ajatus on, olenko minä todella pohtinut ilmastonmuutosta tuolloin. Heti perään tajuntaani iskee kysymys: mihin minä olen hukannut 30 vuotta?

Aine alkaa kuvailulla, jossa ajan avoautolla kohti Kainuuta vuonna 2050.

”Vuokatin jyhkeät vaarat kyllä tervehtivät minua, mutta enää en tunne niitä. Minne ovat kadonneet karut puut? Tilalla on sametinpehmeitä, palmumaisia puita.”

Sitten kirjoitan, että hirvet ja jänikset ovat kadonneet. Ne ovat vaeltaneet suurina muuttoaaltoina Lappiin.

”Suomen pohjoisosissa on vielä hieman viileämpää kuin muualla. Ihmiset matkustavat Lappiin yhä enemmän ja enemmän, pois paahtavasta Etelä-Suomen kesästä.”

Kuvailen välinpitämättömyyttä, joka vuonna 2050 vallitsee. ”Ympäristön saastuminen jatkuu, mutta se ei askarruta ihmisiä. Itämeren hylkeet ovat kuolleet sukupuuttoon, saimaannorppa ei enää ole Nestori Miikkulaisen seurana. Luonnon hätähuutoa ei kuule enää kukaan.”

Sitten luen kohdan, jonka perusteella ilmastonmuutoksesta on varmasti puhuttu kouluissa jo 80-luvun lopussa.

”Vuoden 2050 visiossa on jotain hyvin pelottavaa. Me ihmiset omistamme maapallon, ja kun me käytämme sitä oikein, se kantaa meille hedelmiään. Mutta luonto on ihmistä voimakkaampi, sillä on valtaa tehdä ihmisten olot sietämättömiksi, kostaa. Kasvihuoneilmiökin on ilmakehän kostoa meille ihmisille. Me olemme sitä tuhonneet hiilidioksideilla ja pienillä deodoranttipulloilla.”

Tietoisuus ilmastonmuutoksesta siis saavutti minut 80-luvun lopulla, mutta asia jäi siihen. Veivätkö havahtumisesta terän kerskakulutus, 90-luvun alun syvä lama, vai vain oma napa?

Arkielämäni muuttui ehkä kaikkein eniten syksyllä 2018. Silloin IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin raportti kertoi, että maapallon lämpeneminen pitäisi pysäyttää jo 1,5 asteeseen. Tajusin, että todellakin on syytä viedä esimerkiksi muovit tarkasti muovinkeräykseen.

Aineeni on osittain hyvin naiivi ja se naurattaakin minua. ”Kotiseutuni Kaupunginlammesta on tullut kuin uusi Las Palmas. Yläosattomat perheenäidit lapsineen lojuvat hiekalla.”

Opettaja on kirjoittanut loppuun, että hyvä kokonaisuus ja että kuvaukseen sisältyy tarpeeksi asiaa. Kiitos kannustuksesta!

Sitä paitsi aineeni lopussa on toivoa, eikä sitä ole syytä nytkään menettää.

Kirjoittaja on Lännen Median toimittaja.

Uusimmat

Näkoislehti

28.9.2020

Fingerpori

comic