Kolumnit

Minä en ole urheilusuoritukseni

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Kritiikki kuuluu urheiluun. Aivan kuten muusikoiden tai vaikkapa poliitikkojen, myös urheilijoiden suorituksia puidaan julkisesti – sitä enemmän, mitä parempi olet. Kannustuksesta ja positiivisesta palautteesta saa paljon lisävirtaa, mutta huonojen suoritusten jälkeinen negatiivinen, joskus hyvin henkilökohtaisuuksiinkin menevä kritiikki on oheistuote, jota urheilija ei ehkä alakouluikäisenä uutta lajia kokeillessaan osannut ottaa huomioon.

Vaikka epäasiallinen ja solvaava, julkinen kritiikki onkin mielestäni väärin, kriitikot voivat nyt hengähtää; me tiedämme jo. Me tiedämme epäonnistuneemme jo ennen kuin kukaan ehtii siitä julkisesti kirjoittamaan. Me olemme jo ehtineet piiskata itseämme huonosta suorituksesta ja jatkamme sen jälkeenkin, kun ulkopuoliset painavat päänsä tyynyyn ja asettavat herätyskellon huomisaamuksi.

Tämän asian työstäminen on ollut yksi haastavimmista asioista urheilu-urallani; ei se, mitä mieltä muut ovat vaan se, mitä itse ajattelen itsestäni. Kukaan ei kritisoi urheilijaa niin paljon kuin urheilija itse.

Kehittyäkseen lajissaan, on urheilijan pystyttävä realistisesti arvioimaan omaa tekemistään ja suoritustaan. En siis missään nimessä väitä, että urheilijan tulisi taputella itseään selkään, jos asenne harjoitusviikolla on ollut löysä tai pelissä vastustaja menee heittämällä ohi. Kuten eräs klisee kuuluukin: kehitys loppuu tyytyväisyyteen.

Mutta tässä syntyy myös mahdollisuus kompastua; urheilija lähtee analysoimaan, miksi hän on huono tai epäonnistunut. Vaikka eihän hän ole – hänen yksittäinen suorituksensa oli. Toivonkin, että kyky objektiivisesti arvioida omaa suoritustaan, arvioimatta omaa arvoaan, olisi tulevaisuuden nouseva trendi ihan lajista ja iästä riippumatta.

Nuoret kilpatason urheilijat saattavat harjoitella yhtä paljon kuin lajinsa jo vanhemmat ammattilaisetkin. Arki on hyvin kietoutunut oman lajin ympärille, ja ainakin omalla kohdallani se on vuosien varrella tuonut lukemattoman määrän hyvää; kokemuksia, pitkäjänteisyyttä, kunnianhimoa ja ystäviä. Kun koulupäivät alkavat ja päättyvät treenien merkeissä, voi urheilukuplasta kuitenkin olla hankalaa päästä pois. Urheilija muodostaa minäkuvansa pelkästään urheilun pohjalta: olen hyvä tyyppi niin kauan, kun treenit sujuvat ja peleissä tulee onnistumisia.

Eikä tämä ole vain kouluikäisten syndrooma, vaan myös aikuisiällä ammattiurheilija saattaa helposti määritellä oman arvonsa vain viimeisimmän urheilusuorituksensa perusteella.

Suomessa psykologien hyödyntäminen urheilumaailmassa on moneen muuhun maahan verrattuna vielä aika lapsenkengissä. Olisi hienoa nähdä, mitä urheilupsykologin tai henkisen valmentajan tuominen kiinteäksi osaksi esimerkiksi urheilujoukkuetta mahdollistaisi: urheilija on parhaimmillaan silloin, kun myös pääkoppaa ja ajatuksia on treenattu ja huollettu! Koska urheilijakin on monta asiaa, vaan ei koskaan pelkkä suorituksensa.

Kirjoittaja on naisten maajoukkueen ja Alun Korisliigajoukkueen pelinrakentaja.

Fingerpori

comic

Näkoislehti

1.4.2020

Uusimmat