Kolumnit

Nauru on elämän eliksiiriä

Kuva: Tuomela Tapio
Kuva: Tuomela Tapio

Koska viimeksi olet nauranut niin makeasti, ettet voinut hillitä itseäsi? Jos muistat tuon hetken, olen iloinen puolestasi. Itse asiassa kadehdin sinua. Ja jos muistat, keiden kanssa nauroit, kadehdin sinua vielä vähän lisää.

Itse pysähdyin kysymyksen äärelle, ja vastaus sai minut hätkähtämään: en muista eli siitä lienee aikaa. Mikä olisi resepti kaltaisilleni? Nykyinen tv-viihde ei naurata; kokeiltu on niin posset ja putoukset kuin myös komediaelokuvaklassikot sekä naurujooga.

Kun sitten oikein tonkimalla sain naurumuistosta kiinni, oli tilannekuva melko yllättävä. Olin neulonut itselleni pipon, joka muistutti jotakin wokkipannun ja reggaemyssyn välimuotoa. Oli värikylläinen mutta ei istunut eikä asettunut – huvitti sentään, jos vähän itkettikin. En oikein tiedä, nauroinko itselleni, myssylle vai koko tilanteelle.

Kokonaisuudesta löytyi toinenkin ongelma: Itseneulottu pipo ehkä huvitti, mutta jokin naurussa jäi vajaaksi. En halua nauraa vain itselleni, enkä ainakaan halua nauraa yksin. Vain kollektiivinen nauraminen vapauttaa ihmisen ja antaa eväitä eteenpäin. Samat asiat eivät tietenkään ilostuta kaikkia ihmisiä, mutta parhaimmillaan huumorin kautta löytyy yhteinen arvopohja, johon nojaten on mahdollista katsoa samaan suuntaan muissakin asioissa.

Jo antiikin ajoista asti itkun ja naurun tasapainoa on pidetty tavoittelemisen arvoisena tilana, ja nauru on yhdistetty selviytymiseen ja elämän jatkumiseen. Silti meidän kulttuurissamme sanotaan, että räkänokastakin tulee mies, muttei tyhjän naurajasta. Pitkästä ilosta taas seuraa pelkkä itku, eikä se tietenkään ole tavoittelemisen arvoinen tila.

Sanotaan myös, ettei vakaville asioille saa nauraa. Onkin totta, että tarvitsemme asiallista informaatiota pakolaistilanteesta, koronaviruksesta ja ilmastonmuutoksesta. Vakavahenkisen tiedon rinnalle tarvitsemme kuitenkin iloa ja vapauttavaa naurua, eikä niiden lähteellä taida sittenkään olla juuri mitään merkitystä, kunhan nauru ei ole pilkallista.

Naurulla voidaan toki myös ottaa kantaa, ja historiallisesti vallanpitäjät ovatkin sietäneet heihin kohdistuvan huvittuneisuuden. Nykyään ei taida olla näin, mutta vähintään yhtä vaikeaa näyttää olevan itselleen nauraminen, jopa iloitseminen ylipäätään. Ikuisella itkulla ja mielensäpahoittamisella ei kuitenkaan edetä yhtään mihinkään. Entä jos pitkästä ilosta seuraakin nauru? Ja jospa tyhjän naurajan sittenkin huomataan olevan olennaisen äärellä? Uskallammeko kokeilla?

Astrid Lindgrenin Ronja huusi keväthuudon. Juuri nyt tekisi hyvää purskauttaa kevätnauru. Muita vahingoittamatta, mielellään yhdessä ja ehdottomasti täysin palkein.

Kirjoittaja on Forssan yhteislyseon äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori.

Uusimmat

Näkoislehti

22.9.2020

Fingerpori

comic