Kolumnit

Nillitystä ja lantapuhetta – On hyvä, ettei ihan kaikkea sanota ääneen

Kuva: Tapio Tuomela
Kuva: Tapio Tuomela

Aina niin kauniiseen Suomen kieleen on ilmaantunut uusi sana: nillitys. Se on oikea villitys. Sen aluepanija on joku persu, joka haukkui jotain poliisia nillittäjäksi. Oli siinä edessä yksi muukin sana, mutta hyvän kotikasvatuksen saaneena en nyt viitsi sitä mainita. Joka tapauksessa siitäkös soppa syntyi. Poliitikot nillittivät kilpaa ja käräjille oltiin menossa. Ihme nillitystä.

Myös opetusministeri loihe lausumaan suorassa lähetyksessä p-alkuisen sanan, joka itse asiassa tarkoittaa lantaa. Minä jos joku sen tiedän keinosiementäjän poikana. On tullut sitä luotua eräitäkin lapiollisia. Sana jopa lausuttiin ennen lasten nukkumamenoaikaa, joten rikos oli huomattava. Hyi hyi Li!

 

Jostain muistojeni hämäristä kaivoin esiin ajan, kun Urkkikin kirosi. Haukkui ministerit s-tanan tunareiksi. Ei siitä kukaan silloin nillittänyt, saati käräjille haastanut. Mutta ajat ovat toiset. Käytetään ainoastaan poliittista jargonia , kierrellään ja kaarrellaan asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.

Toisaalta on hyvä, ettei kuitenkaan ihan kaikkea sanota ääneen. Ja jos sanotaan niin vain kahden kesken eikä facessa kännipäitees kimoteta kirosanoja eikä ivallisia huomautuksia. Pitää osata käyttäytyä.

 

Meillähän täällä Vorssassa isoherra Penttilä on kiinnittänytkin ihan asiasta tähän huomiota. Valtuustosalissa keskustelu pysyy kutakuinkin kuosissa, mutta somessa tuppaa vähän keulimaan. Ei sellaista!

Tämä ei pois sulje sitä, etteikö kielenkäyttö saisi olla värikästä ja jopa huumoria sisältävääkin, mutta pilke silmäkulmassa pitää aina olla. Ettei vaan kukaan rupea nillittämään eikä lannanpuhujaksi moittimaan.

Fingerpori

comic

Näkoislehti

17.2.2020

Uusimmat