Kolumnit

Odotan, siis olen – Odotammeko me jotain tapahtuvan ilman, että meidän on itse tehtävä mitään?

Kuva: tuntematon
Kuva: tuntematon

Ilmassa on odotusta. Hiihtäjät odottavat lisää lunta, pikkujoulujuhlista palaava odottaa taksia ja lapset odottavat joulua. Kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista odottaa joka lauantai lottovoiton iskevän omalle riville ja marraskuussa koko kansakunta odotti postilakon päättymistä. Nyt odotamme sen jälkipyykin loppumista.

Alakoululainen odottaa olevansa yläkoululainen, teini-ikäinen odottaa olevansa aikuinen, työhönsä puutunut viisikymppinen odottaa eläkkeelle pääsemistä, yksinäinen vanhus hoivakodin viimeisessä huoneessa odottaa, että pääsisi jo pois.

Minä toistaiseksi etäsuhteessa elävä odotan vain perjantaita huomatakseni kuitenkin odottavani huolestuneena koko viikonlopun sunnuntaita, koska se tarkoittaa, että kohta joutuu taas odottamaan perjantaita.

Ja kuitenkin kaiken sen odottamisen väliin mahtuu paljon mahtavia asioita. Juoksulenkkejä ystävien kanssa. Joogaa. Työntäyteisiä päiviä toimistolla ja sen ulkopuolella. Koripallopelejä. Talkoomakkaran paistamista. Uudet hiukset kampaajalla. Kokouksia, tapaamisia, koulutuksia, puheita. Uusi kokonainen tuotantokausi The Crownia Netflixistä. Joka-aamuista vitamiinien jakamista kolmeen eri kasaan.

Elämänohjeiden ykkösiin kuuluu, että pitäisi elää tässä ja nyt. Elämä tapahtuu koko ajan, ei huomenna, perjantaina, ei vasta silloin kun sataa lunta, ei sitten keväämmällä.

Samaan aikaan pitäisi muistaa haaveilla, uneksia ja tavoitella, pitäisi haluta ja odottaa jotain. Pyrkiä parempaan, nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Paikalleen ei saa jäädä, sillä silloin sammaloituu.

Aivan toinen juttu on, jäämmekö vain odottamaan, emmekä tee itse mitään sen eteen, että odotus täyttyisi. Odotammeko me jotain tapahtuvan ilman, että meidän on itse tehtävä mitään? Odotammeko, että joku muu tekee? Odotammeko, että asiat järjestyvät itsekseen? Vaadimmeko muutosta, mutta emme ole itse valmiita muuttumaan?

Jokainen pyhäviikonloppuna sairaalan päivystyksessä vuoroaan odottanut tietää, että odottajan aika on pitkä. Varsinkin, kun samaan aikaan toiset juhlivat ja nauravat toisaalla. Odotusauloja kannattaa välttää, ainakaan niihin ei kannata juuttua. Elämä kun tapahtuu niiden ulkopuolella.

Minäkin olen päättänyt, että alituisen perjantain odottamisen sijaan otan tavoitteellisesti askelia sitä kohti, että kaikki se odottelu jäisi historiaan. Ja sitten kun se päivä koittaa ja olen aikani odotellut perjantai-iltaisin lapsia kotiin ja The Crownin kuudetta tuotantokautta, niin odotan, että lähtisi nyt tuokin tuosta joskus jonnekin, että voisi sitten odottaa sitä palaavaksi. Odotettavasti niin.

Kirjoittaja on forssalainen yrittäjä ja äiti, kotona ja työpaikalla.

Uusimmat

Näkoislehti

3.8.2020

Fingerpori

comic