Kolumnit

Olutta ja menyytä

Kun olin vielä nuori ja kopea, naapurini ojensi kalastusaiheista kirjoitustaan kommentoitavaksi. Hänen tarkoituksenaan oli napata sillä kalastusalan julkaisusta komea palkinto.

Tovin silmäiltyäni tuumin, että muuten käypää tekstiä, kunhan otat pois alusta nuo turhat löpinät: ”Kun käänsimme auton keulan kohti pohjoista, kyydissä oli vapaa, kelaa, haavia, viehettä, muutama olut ja kolme innokasta kalamiestä.”

Kannattaisi mennä suoraan asiaan; kuinka ihan vatsanpohjassa Tornionjoella muljahti, kun vapa taipui voimalla ja alkoi tuntua, että koukussa taitaa olla iso vonkale.

Siitä sitten voisi luontevasti lasketella kohti finaalia, jättisaaliin nostoa pitkällisen uuvutustaistelun jälkeen. Ja seurueen ajelu kotiin ”väsyneinä mutta onnellisina” on pahemman luokan kliseenä parempi jättää mainitsematta.

Naapurin katse kertoi, ettei hän ottanut onkeensa vaan otti hermoon. Vai että alku ja loppu pois! ”Juuri näinhän nämä pitää kirjoittaa”, mies äyskähti ja vetäisi kirjoitusarkit kädestäni.

Niin, mitäpä minä tiedän. Maan valtalehdissä asti – aikakauslehdistä puhumattakaan – jaksetaan edelleen kirjoittaa, mitä haastateltava jossain tietyssä ravintolassa tilasi syödäkseen jututuksen aikana.

Ketä kiinnostavat päähenkilön tilaamat muikut ja olut? Pitäisi keskittyä haastateltavan puheisiin ja edesottamuksiin.

Olemmeko edelleen jotain alakoululaisia, jotka ystäväkirjasta tarkkailemme toisten mieliruokia ja juomia?

Ai, että ravintola- ja kahvilaosuus muodostaa täydentävän kuvan siitä, millainen haastateltava todella on. Kattia kanssa. Sehän voi olla yhtä lailla silmänlumetta. Parhaimmillaankin se kertoo vain siitä, mitä kaverilla tuolloin teki mieli.

Toisekseen ravintola on yksi huonoimmista haastattelupaikoista. Jututettava joutuu tasapainoilemaan syömisen ja vastaamisen välillä eikä toimittajarukkakaan ehdi juuri koskea ruokaansa, kun muistiinpanojakin olisi hyvä tehdä. Ja rentoudu siinä kateenkorvan äärellä, kun viereisissä pöydissä on uteliaita korvia.

Haastateltavien henkilökuvauksessa on toki erilaisia trendejä. Ääripäässä on se koulukunta, jonka mukaan aidoin henkilökuva syntyy haastattelemalla päätähden ystäviä, tuttavia ja vihamiehiä vaan ei itse kohdetta.

Onpa tullut luettua myös tasavallan isokenkäisen henkilökuva, jossa toimittaja oli erikseen tavannut ja jututtanut tunteja päämiestä, mutta yhtäkään vastausta hän ei tarinaansa kirjannut. Toimittaja vain itse luonnehti tuota puheista riisuttua aitoa(?!) hahmoa.

Totuushan se on tuokin, mutta vain osatotuus. Kuka meistä osaa kaikenkattavasti kuvata edes itseään saati toista?

Mitä tästä pitäisi vielä osata sanoa? Muikku!?

Kirjoittaja on Forssan Lehden toimittaja.

Fingerpori

comic