Kolumnit

Onnistumisen sietämätön keveys

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Taide on vakava asia. Tositaiteesta puhumattakaan. Tarkoitan tässä yhteydessä myös sanataidetta. Oikein todella vakava asia on kaunokirjallisuus. Yhtä vakava on niin sanottu draamakirjallisuus, sikäli kuin sitä on edes olemassa. Kirjoitettu näytelmä on näytelmä vasta, kun se saa ensiesityksen teatterissa. Tästä määritelmästä tosin aika ajoin kiistellään jopa niiden keskuudessa, jotka näytelmiä kirjoittavat. Ne, joiden tekstejä ei esitetä, ovat sitä mieltä, että esittämätönkin näytelmäteksti on näytelmä.

Suomalaisten draamatekstien joukossa on useita näytelmiä, joita esitetään jopa vuosikymmenestä toiseen. Vaikka ajat muuttuvat, niiden viehätys ei katoa. Näytelmien merkittävin anti ei siis olekaan ajankuvassa ja tapahtumissa vaan ihmisissä ajan ja tapahtumien heiteltävinä. Ihminen ihmisenä on muuttunut hämmästyttävän vähän kirjoitetun historian aikana. Raamatun ihmiskuvaukset ovat siitä hyvä esimerkki. Heillä ei vain ollut autoja ja kännyköitä.

Suomalaisen teatterin kestomenestyjät ovat menestyjiä ihmiskuvauksensa vuoksi. Monet niistä ovat niin sanottuja kansannäytelmiä, eli eivät missään tapauksessa tositaidetta. Mutta sitähän niin sanottu kansa ei tajua, he joita ilman tuskin yksikään teatteri pysyisi pystyssä. Tai pysyisi, mutta draamapyhätön seinien sisäpuolella valitsisi autius ja tyhjyys kuin kuun maisemassa.

Tositaiteen ymmärtämisen vaatimuksiin kuuluu ehdottomasti halveksia kansannäytelmiä. Sama koskee elokuvia, joita tavallinen kansa käy katsomassa sankoin joukoin, tai tuijottaa niitä kotisohvaltaan kuvaruuduista. Tositaiteen ymmärtäjä ymmärtää olla katsomatta mitään liian kansanomaista, sillä rahvaan leimasta ei pääse eroon edes laserhoidolla.

Edellä kuvatuin perustein ei vaikkapa tv-sarjan käsikirjoitus ole tv-käsikirjoitus, ellei sitä ole kuvattu tv-sarjaksi ja myös esitetty ainakin kertaalleen katsojille. Vain kertaalleen esittäminen vähäiselle katsojakunnalle poistaa epäilyt yleisön kosiskelusta.

Tositaiteen ymmärtäjällä on fantasia, joka toteutuessaan saisi aikaan euforisen kohtauksen: Hän istuu puolikunnallisen tai ammattiteatterin katsomossa puolisonsa ja vähintään yhden pelätyn kriitikon kanssa. Muuta yleisöä ei ole. Esityksen loputtua kaikki kolme nousevat seisomaan ja taputtavat hillitysti. Vihellyskin olisi sallittua, jos sen osaisi tehdä sivistyneesti.

Hänellä on myös painajainen: Hän istuu harrastajapohjaisen kesäteatterin täpötäydessä katsomossa ja hirnuu muitten mukana kansankomedian henkilöiden toilauksille, ja kaiken kukkuraksi erehtyy antamaan välitaputuksia muitten mukana. Onneksi painajainen herättää näkijän omaan huutoonsa, ja hän toteaa uivansa kylmässä hiessä lähes lakanaansa hirttäytyneenä.

Niin vakava asia oikea taide on!

Kirjoittaja on jokioislainen kirjailija ja käsikirjoittaja.

Uusimmat