Kolumnit

Pimpin tai pippelin ei pitäisi punastuttaa – Lapsen seksuaalikasvatus on itsetunnon ja itsearvostuksen kehittämistä

Kuva: Lassi Puhtimäki
Kuva: Lassi Puhtimäki

Äiti, missä minä olin kun te olitte siellä matkalla?

– Kulta, sinua ei vielä ollut olemassa.

– Mutta MISSÄ minä olin? Äh, ai niin, siellä isän silmässä.

Leikkisä heitto “pilkkeestä isän silmäkulmassa” on selvästi ottanut tuulta alleen. Himpun alle nelivuotiaat tapaavat kuitenkin käsitellä asioita konkretian kautta, joten missäpä muuallakaan hän olisi vanhempiensa häämatkan aikaan ollut.

Tässä olisi valveutuneella kasvattajalla ollut oivallinen paikka seksuaalikasvatukseen. Todellisuudessa kasvattaja oli tyytyväinen, että keskustelusta selvittiin tällä erää lyhyesti, ja toivoo, ettei aiheeseen palata ainakaan ihan heti.

Nykyvanhempien sukupolvelle seksuaalikasvatus aloitettiin yläkoulussa. Opetussuunnitelmaan oli todennäköisesti ujutettu yksi pakollinen valistustunti. Auditoriollinen keskellä kiihkeintä teini-ikää olevia nuoria, ja poloinen opettaja banaanin ja kondomin kanssa valtavan pöydän takana. Osaatte päätellä loput.

Tästä vinkkelistä annan armoa nykyvanhemmille siinä, jos avoimen keskusteluyhteyden luominen lapseen seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa tuottaa haastetta. Monessa asiassa lapset kuitenkin opettavat vanhempiaan, ja niin on tässäkin

Sukupolvikokemusta ei kannata periyttää, vaan todella tehdä töitä sen eteen, että lapsi uskaltaa kysyä mieltään vaivaavia asioita. Viimeistään netissä niitä taatusti tulee vastaan.

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan seksuaalikasvatus, tai kehotunnekasvatus alkaa jo syntymästä, jolloin lapsi oppii kosketuksesta ja siihen liittyvästä mielihyvästä.

Järjestön mukaan seksuaalikasvatukseen kuuluu kahdeksan osa-aluetta, joista jokaisesta pitäisi tarjota lapselle tämän ikätason mukaisesti tarpeelliset tiedot, taidot ja asenne. Ja nimenomaan positiivinen asenne.

Maailma on suurella todennäköisyydellä parempi paikka, jos yhä useampi aikuiseksi kasvava suhtautuu itseensä ja kehoonsa myönteisesti, ja arvostaa myös kanssaihmisten kehoja ja niiden moninaisuutta. Itseään arvostava haluaa myös suojata itseään.

Lapset ovat luonnostaan uteliaita. Lapsilla ei ole myöskään eletyn elämän mukanaan tuomia estoja, vaan kehollisista asioista puhuminen käy ilman punastelua.

Alun esimerkin lapsi leikki tuttua pää-olkapää-peppu -laululeikkiä.

– Äiti, tässä laulussa sanotaan kaikki mitä minussakin on… paitsi ei pippeliä!

Valveutunut kasvattaja tietää, että lapsen tulee oppia, että kaikki kehonosat ovat hienoja ja arvokkaita. Niinpä valveutunut kasvattaja kokoaa itsensä.

– No sinähän voit aivan hyvin laulaa pippelin sinne lauluun sopivaan väliin.

– Okei! Pää, olkapää, peppu, PIPPELI, polvet, varpaat…

Kirjoittaja on Forssan Lehden toimittaja.

Uusimmat