Kolumnit

Puheenvuoro: Jos mieli on jo valmiiksi kolhuilla, olet riskiryhmässä koronakriisissä – Päivi Rissasen arki tuntui romahtavan karanteenin takia

Mielenterveyden keskusliiton kokemusasiantuntija Päivi Rissanen kirjoittaa ajatuksistaan kriisin keskellä. Perusterveenkin ihmisen järki ja kestäminen ovat nyt koetuksella, joten selviämiskeinoja tarvitaan.
Mielenterveyden häiriöihin sairastuneet ovat riskiryhmässä sen suhteen, miten mieli kestää tämän kaiken: pelon, eristyksen, yksinäisyyden ja muuttuneet arkirutiinit. Kuva: Mostphotos
Mielenterveyden häiriöihin sairastuneet ovat riskiryhmässä sen suhteen, miten mieli kestää tämän kaiken: pelon, eristyksen, yksinäisyyden ja muuttuneet arkirutiinit. Kuva: Mostphotos

Ensimmäinen päiväni etätyökaranteenissa oli noin kolme viikkoa sitten. Nyt siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Silloin ruokakaupassa käydessäni pöyristyin vessapaperirullien määrästä ihmisten ostoskärryissä ja paniikki tarttui: pitäisikö minunkin täyttää kori makaronilla ja tonnikaloilla?

Sähköpostiin kilahteli peruutuksia ja kalenteri tyhjeni. Samalla elämä tuntui tyhjenevän ja menettävän pala palalta merkitystään. Mietin, tulisinko selviämään kaikesta – sekä fyysisesti että henkisesti.

Muistan päivän, jolloin romahdin sängylle ahdistuneena ja olin varma, etten selviä. Huomasin ärtyväni pienistä asioista ja tarkkailevani mahdollisia oireita. Jokainen vilunväristys ennakoi kuumetta ja yskähdys pelästytti. Ystävät olivat samanaikaisesti ystäviä ja uhkia.

Lehdet, netti ja some ovat tulvineet nyt viikkotolkulla tietoa sairastuneista, kuolleista, terveydenhuollon kriisistä ja tehohoitopaikkojen riittämättömyydestä. Siitä, että lääkäreiden on valittava, kuka saa hengityskoneen ja kuka jää henkiin. Jopa Facebook pyysi minua seuraamaan koronavirusta koskevia tietoja. En klikannut linkkiä, sillä olen saanut tietoa aivan riittävästi – jopa liikaa.

Vapauden arvon huomaa, kun sen menettää

Olin kuvitellut, että etätyöhön tottuneena kotona työskenteleminen ei olisi kovin vaikeaa. Mutta jo viikon jälkeen aloin kaivata toimistoa, työkavereita ja tavallista arkea. Ei olekaan sama tehdä etätyöpäivä silloin kun haluaa kuin pysyä pakotetusti kotona viikkoja ja kenties kuukausia. Arjen ja vapauden arvon huomaa vasta, kun sen menettää.

Ajatukseni ovat vähän väliä vaeltaneet aikaan, jolloin mieleni sairastui vakavasti ja elämäni mureni pala palata. Voisiko se tapahtua uudelleen? Onko mieleni tässä hetkessä riittävän vahva kantamaan ja kestämään pelon, epävarmuuden, yksinäisyyden ja tavallisen arjen katoamisen?

Mistä saan tarvittaessa apua mieleni romahtamiseen, jos en voi lähteä mihinkään? Löytyykö apu verkosta ja jaksanko etsiä sitä?

Uutisissa kerrotaan päivä toisensa perään, että ne ihmiset, joilla on jokin somaattinen perussairaus, ovat riskiryhmässä, ja heille koronavirus saattaa aiheuttaa vakavia oireita. Se on totta. Mutta mielenterveyden häiriöihin sairastuneet ovat nyt riskiryhmässä sen suhteen, miten mieli kestää tämän kaiken: pelon, eristyksen ja yksinäisyyden ja muuttuneet arkirutiinit.

Kun perusterveenkin ihmisen järki ja kestäminen ovat tässä koetuksella, miten selvitä, jos mieli on jo valmiiksi tavallista hauraampi?

Onko tämä koronaa?

Sitten eräänä päivänä tapahtui se, mitä olin pelännyt: palelin, yskin, oksensin, päätäni särki ja kurkku oli kipeä. Kysymykset virtasivat väsyneessä mielessä: Onko tämä koronaa vai tavallinen flunssa? Olenko jo tartuttanut jonkun oireettomana? Keneltä sain tämän? Voinko pyytää ystävää tekemään ostoksia puolestani ja altistaa hänet?

Parin päivän jälkeen oireet alkoivat onneksi helpottaa. Koska oireeni lievenivät kotihoidolla, en päässyt mihinkään testiin. Arvoitukseksi jää, mistä taudista oli kyse, ja siksi mietin kuumeisesti, milloin minulla olisi lupa lähteä ulos. Päätin pysyä sisällä varmuuden vuoksi ainakin muutaman päivän.

Edelleen joka päivä on epätodellinen olo. Elämä on muuttunut, eikä kuitenkaan ole. Pieni, näkymätön virus on onnistunut sotkemaan tulevien viikkojen ja kuukausien aikataulut ja suunnitelmat, koko elämän. Mihin kaikkeen se vielä vaikuttaa? Millaista on elämä koronan jälkeen?

En ole koskaan kaivannut metsään niin paljon kuin viime viikkoina. Kävelylenkit metsässä ovat tulleet entistäkin tärkeämmiksi.

Onneksi minulla on myös musiikki. Huilusta virtaavat nuotit – Bach ja Debussy – hävittävät ahdistukseni ja tuovat elämän takaisin. Välähdyksenomaisesti ymmärrän jotain uutta taiteesta, musiikista itsestään ja sen arvosta – ehkä jopa elämästä.

Samankaltaisen kokemuksen yhteisestä tunteesta saan myös jakamalla kokemukseni toisten kanssa virtuaalisesti. Tämäkö on sitä fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä, mistä tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui?

Arki on siirtynyt verkkoon

Päivä kerrallaan teen etätöitä, laitan ruokaa, ulkoilen ja pesen käsiä niin, että ne ovat haavoilla. Käyn kaupassa mahdollisimman harvoin, en liiku julkisilla välineillä ja olen yhteydessä ystäviin vain puhelimitse tai Skypellä.

Huomaan, etten ole yksin tunteideni ja ajatusteni kanssa. En ole ainoa, joka on hämmentynyt, ahdistunut ja joka miettii, kauanko tämä kestää ja mitä on edessä.

Mietin, miten kontaktilla toisiin ihmisiin onkaan suuri merkitys. Puheluista ja viesteistä tulee tärkeitä, ja arki on siirtynyt verkkoon: pidän etäluennon Zoomilla, kokoustan Teamsilla, opinnot ja harrastukset siirtyvät verkkoon. Mietin, että ehkä minäkin aloitan jonkin uuden verkkoharrastuksen. Elämä siis jatkuu – kaikesta huolimatta.

Kirjoittaja Päivi Rissanen on VTT ja kokemusasiantuntija, joka toimii Mielenterveyden keskusliiton Recovery-toimintaorientaatio mielenterveyspalveluissa -hankkeessa kehittäjänä.

Juttua on muokattu 4.4.2020: korjattu virhe säveltäjä Debussyn nimessä

Uusimmat

Näkoislehti

10.8.2020

Fingerpori

comic