Kolumnit

Rakkaudesta lajiin – Kutsumustyö on siis sanana vanhentunut, mutta sen sisältö ei

Kuva: Tuomela Tapio
Kuva: Tuomela Tapio

Sosiaalisen median algoritmi tuo uutisvirtaani aina silloin tällöin työpaikkailmoituksia. ”Tuohan olisi ihan minun paikkani”, sanoin ääneen yhden niistä nähtyäni. ”Ei ole”, jatkoi kollega, ”sinun paikkasi on täällä.” Ja niin se taitaa olla, sen verran mukavalta on tuntunut paluu tärkeiden työkavereiden ja etenkin luokkahuoneet täyttävien tulevaisuuden toivojen pariin.

Luulenkin, että vanha totuus siitä, että työ valitsee tekijänsä, eikä toisinpäin, pitää yhä edelleen useasti paikkansa. Niinhän kävi myös itselleni reilut parikymmentä vuotta sitten, eikä tuo ote tahdo irrottaa, vaikka kuinka rimpuilisi. Ja tässä kaikessa on puolensa, vaikka toki olisi sinisilmäistä väittää, ettei myös niitä toisia puolia olisi.

Silti tuntuu, että nykymaailmassa kutsumus on sanana homehtunut, niin paljon maailma on muuttunut vain muutamassa vuosikymmenessä. Aiemmin termillä seliteltiin valintoja, joille ei löytynyt järkiperustetta. Tätä olennaisempaa on, että termiin yhä edelleen yhdistyy monia arvokysymyksiä. Oli ylpeydenaihe, jos saattoi sanoa tekevänsä kutsumustyötä. Edelleen ajattelen, että kutsumustaan noudattava tuntee olevansa oikeassa paikassa, ja siksi hän haluaa työssään antaa parhaan itsestään.

Kutsumuksesta puhuttaessa pitäisi kuitenkin luopua kultareunaisista kehyksistä ja niiden sijaan katsoa kehysten sisään. Omistautuminen työlle ei tarkoita, että sitä pitäisi tehdä vuorokaudet läpeensä saati että sitä pitäisi tehdä palkatta, vaikka tuntisikin olevansa etuoikeutettu, koska pitää työstään.

Kyse onkin vastavuoroisuudesta: Kutsumusta noudattava työntekijä jaksaa toimia tehtävässään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, eikä hän uraudu, sillä hän ymmärtää, että ajan kuluminen näkyy myös itse työssä, joten hän rohkenee uusiutua. Hän määrittelee työlleen tavoitteita ja myös toteuttaa niitä. Työnantajan vastuulla on vastalahjan hankkiminen, sillä pelkällä työn tuomalla mielihyvällä ei elä edes kutsumuksellinen kissa.

Parhaimmillaan kutsumus tarkoittaakin sitoutumista työhön. Sitoutuja tuntee tekevänsä merkityksellisiä asioita ja kokee työssään täyttymystä. Vaikka hän välillä väsyisi työn haasteissa, hän ei toistuvasti kurki aidan toiselle puolelle.

Kutsumustyö on siis sanana vanhentunut, mutta sen sisältö ei. Aina ei tarvitse tehdä työtään laulellen, mutta jokaisen työn pitäisi olla kutsumuksellista, sillä nykyaika kaipaa työlleen omistautuvia ja työssään viihtyviä tekijöitä. Työssä pitää olla imua ja iloa.

Tällä hetkellä moni aloittaa uudessa opiskelupaikassa. Toivottavasti myös he löytävät kutsumuksensa, ja toivottavasti heidän tulevat työnsä löytävät heidät, sillä ilman edellä kuvattua kahden kauppaa maailmamme ei toimi.

Kirjoittaja on Forssan yhteislyseon 
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori.

Uusimmat

Näkoislehti

21.9.2020

Fingerpori

comic