Kolumnit

Selfie vai selhvie? – Eräänlainen ehdotus omakuvaksi on Pertti Munckin Oodi Forssalle

Kuva: Lassi Puhtimäki
Kuva: Lassi Puhtimäki

Ei nyt juututa pesufatiin ja vestifaaliin. Mutta jos ähvän lausuminen ei oikein täkäläiseen suuhun luonnu, niin otammeko Kehräämön piipun juurella itsestämme selfien vai selhvien? Vai olisiko sittenkin helpompi puhua omakuvasta?

Kännykät ovat kääntäneet kameran silmän meihin itseemme. Jos ennen asettauduimme kuvattaessa osaksi ympäristöä, jää ympäristö nyt taustalle ja nousemme itse pääosaan. Kuvasta on tullut todiste. Kuvaan, olen siis olemassa.

Minulle on kerrottu, että Kehräämön valotaideteos on ihastuksen lisäksi aiheuttanut somemaailmassa myös vastalauseita. Tarkempia perusteluja kuulematta asetun välittävälle kannalle: En ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin.

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen ympäristöön kajoaminen on eittämättä herkkää puuhaa. En tiedä, onko esimerkiksi Museoviraston ja muiden asiantuntijoiden mielipidettä kysytty ja kuultu, kun valokirjaimia on ryhdytty suunnittelemaan.

Toisaalta aina ja kaikessa ei kannata asettua vastahankaan ja pahoittaa mieltänsä. Kehräämön piippu on eittämättä yksi maamerkeistämme, mutta onhan se aikojen saatossa kokenut kovempiakin aikoja. Milloin sitä on lyhennetty, milloin korjattu toistaitoisesti tai pahimmillaan uhattu purkaa kokonaan. Baaripömpelikin sen juurelle on rakennettu.

Ehdotan siis sopuratkaisua: Viimeinen forssalainen sammuttaa valot, myös ja eritoten Kehräämön piipusta…

Eräänlainen ehdotus omakuvaksi on myös Pertti Munckin Oodi Forssalle. Sanat soljuvat ja kuvat kulkevat. Oman kiitoksensa ansaitsevat myös Miia Nuutila ja monitaitoinen Kalle Tulander.

Munckin ajanlaskun mukaan Forssa syntyi 175 vuotta sitten ja hän itse sata vuotta myöhemmin. Oodiksi muotoillun rakkaudentunnustuksen vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Jos ja kun suomalainen mies yli 70 vuoden yhteiselon jälkeenkin tunnustaa rakastavansa kotikaupunkiaan, kyseessä täytyy olla yhdistelmä perinpohjaista harkintaa ja syvältä sydämestä kumpuavaa tunnetta.

Oodia sopii kiittää historiantajusta, joka alkaa olla katoamaan päin. Näen siinä myös ajan ja aatteiden yli ulottuvaa sovinnollisuutta, kun kuvat kuljettavat Korko-ojan punaisten muistomerkiltä talvi- ja jatkosodan sankarihautojen äärelle.

Eipä unohdeta Miia Nuutilaa, joka rauhoittaa äänellään tekstin äärelle. Nuutila on lausujana sillä tasolla, että hänen luentanaan jopa pörssikurssit tai ravitulokset olisivat kiehtovaa kuultavaa.

Sattuneista syistä tekijät eivät ole saaneet Kuhalankoskesta kunnon kuohuja, vaan ovat joutuneet tyytymään sivuojan vaatimattomiin ryöppyihin. Lieneekö sitä kautta kuviin tallentunut myös tahatonta vertauskuvallisuutta? Parhaat voimat ovat hiipuneet, kuinka kaupunki saataisiin uudelleen elpymään? Sitäkin sopii kauniiden kuvien äärellä miettiä.

Kirjoittaja on forssalainen jokamiesluokan kynäilijä.

Uusimmat

Näkoislehti

28.9.2020

Fingerpori

comic