Kolumnit toimitus@forssanlehti.fi

Sureminen kannattaa aina – Kun kissa oli pieni ja kaunis, saa surukin luvan olla

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Se kesän alku oli hyvin surullinen. Vähän kuin nyt, vaikka maailma oli toinen, enkä alle kymmenvuotiaana osannut ajatella, että kaikella on aikansa.

Nyt sen vähän paremmin ymmärrän, kuten senkin, että erään keltakukkaiseksi maalatun kenkälaatikon sisältö on valtavasti paljon enemmän kuin pienen eläimen maallinen maja.

Kätkin keskiviikkona laatikollisen rakkautta ison kiven juureen. Siellä lepää, rotunsa mukaisesti: hyvän onnen tuoja.

Tulkaa sanomaan, että eläimet ovat vain eläimiä, eikä niiden kuolemaa kannata surra. Eihän kyynikoille voi tässäkään asiassa kuin kyynelten läpi nauraa.

Suruun voi kuolla, mutta sureminen, se nimenomaan kannattaa – aina, pieni ja suurempikin. Kun kissa oli pieni ja kaunis, saa surukin luvan olla.

Itseään ihminen salaisesti sisällään suree ja kaikkea sitä, mitä merkityksiä on eläimelle antanut tulla. Sillä kaikella on valtavasti väliä, eikä sitä voi toinen tietää.

Ei siinä tarvitse eläimiä inhimillistää. Ihminen ja eläin voivat olla läheisiä – ihmisenä ja eläimenä. Kissan elämä vaistoineen ja tässä tapauksessa syvän vihreiden silmien viisaus eivät edes ole ihmisen käsitettävissä. Niitä ei voi selittää, eikä tarvitse.

Suurin ihme ja ilo olivat kaikki ne lukuisat vuodet, jotka edellisessä elämässään jo lopetustuomion saanut eläin sai elää uudessa kodissaan, rauhassa ja hellästi hoivaten nuorempaa lajikumppaniaan.

En muista, mikä teki paljon aikaisemmasta eli lapsuuteni eräästä jo keskenkasvuisena kuolleesta kissasta niin erityisen, varmaankin se oli jotenkin minun ja kenties ensimmäinen kissani.

Eihän se mikään omistussuhde ole, ihmisen ja eläimen, vaan ohikiitävä kumppanuus, löyhä, välinpitämätön tai syvä. Joskus kaikki loppuu ennen alkamistaan.

Vastuu on aina ihmisellä. Tein hädässäni jyrkästi väärin: yritin hoitaa kuolevaa kissaa piilopaikkaansa, jonne se oli paennut raatelijaansa, isoa valkoista kollia.

Muistelen, etten ehkä kertonut kenellekään asiasta, koska isäni olisi lopettanut kissan ja samalla eläinparan kärsimykset, kuten olisi tietysti kuulunutkin. En vain silloin voinut asiaa mitenkään käsittää.

Halusin uskoa loppuun asti ihmeeseen. Ehkä olen toivonut sitä samaa kaikki nämä vuodet ja varmaan tästä eteenpäinkin: ettei silmien kirkkaus sammuisi ympäriltämme.

Kirjoittaja on Hämeen Sanomien toimittaja.

Uusimmat

Näkoislehti

26.11.2020

Fingerpori

comic