Kolumnit

Vastakohdista kokonaiseksi – syksyn elokuvilla on tärkeä viesti

Kuva: Tuomela Tapio
Kuva: Tuomela Tapio

Tove Janssonin elämässä oli vastakohtaisuuksia, ja myös Zaida Bergrothin Tove-elokuva oli niitä täynnä. Pintatasolla kaikki sujui, mutta pinnan alla säröili.

Porvarilliselta vaikuttava elämäntapa sai vastaparikseen niukkuuden, sodanjälkeinen kurinalainen elämä boheemiuden, runsas sosiaalinen seurustelu yksinäisyyden, epäsovinnainen rakkaus vielä kielletymmän ja lämpimän välittömät ihmissuhteet haavaisen isä-tytär-tematiikan. Tässä draamassa ei ollut vain yhtä perusristiriitaa vaan kokonainen jännitteiden verkosto.

Tämä elokuva ei olekaan vain fiktiota vaan aikalaisten todistus ja sen loppuratkaisu totuudellinen: kaikelle löytyy odotuksenmukaisten, äärimmilleen vahvistuvien ristiriitojen sijaan synteesi, eikä se edes ole tylsän kädenlämmin vaan uskottavan inhimillinen.

Toinen kotimainen elokuva, Teemu Nikin Nimby vaikutti lähes Toven peilikuvalta. Kaikkia elokuvan hahmoja linkittää toisiinsa jokin seikka: jos ei sukulaisuus tai parisuhde, niin ainakin paikkakunta tai yhteiseksi koettu aate. Silti yhteistä säveltä ei tahdo löytyä, koska sitä ei haluta löytää. Näennäisesti samaan yhteisöön kuuluvat ihmiset ovatkin valmiit repimään toisensa kappaleiksi.

Juonellisesti sattuu ja tapahtuu, ja silti kaikki vaikuttaa olevan todellisuudesta tuttua, arkipäivän tragikomiikkaa. Tässäkin rainassa on kyse paitsi ristiriidoista, myös yksilössä itsessään olevasta railosta, joka pitää uskaltaa kuroa umpeen voidakseen elää onnellisena ja ennen kaikkea itselleen rehellisenä. Vastakohtien hyväksyminen on vain kovin vaikeaa.

Roy Anderssonin elokuva Kohti ääretöntä oli näiden ristiriitojen ruumiillistuma, kafkamaisen toteavaan tapaan. Elokuva näyttää useilla episodeillaan, kuinka vahvoja ovat elämän lainalaisuudet: epävarmuus säilyy suhteellisuusteoriasta tutulla tavalla aikakaudesta toiseen; se vain muuttaa muotoaan.

Kahdesta ensimmäisestä elokuvasta poiketen Kohti ääretöntä luo katsojalle visuaalisesti oudon ja epärealistisen miljöön mutta silti sen erillisten kohtausten tunnetason viesti on tunnistettava ja siksi vahva ja uskottava. Tällainen on maailmamme.

Nämä elokuvat eivät kerro vain yksilötarinoita tai julista kokemusasiantuntijuutta vaan ne näyttävät laajemman kuvan.

Taide jäljittelee elämää, ja elämään voi ottaa oppia taiteesta. Vastaan tulee varmasti haaste jos toinenkin, mutta mistä tahansa pääsee eteenpäin. Ristiriidat kuuluvat maailmanmenoon, ja mikä parasta, jopa vastakohtaisista palasista voi rakentaa yhden hyvän, kokonaisen elämän.

Yksi Anderssonin elokuvan avainkohtauksista kiteyttää kaiken: aina voi olla oman elämänsä täydellinen maalaus, ainakin Chagallin tapaan.

Kirjoittaja on Forssan yhteislyseon 
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori.

Uusimmat

Fingerpori

comic

Näkoislehti

4.12.2020