Kolumnit

Vuosikymmen muistoja Suomi-paidassa

Anni Mäkitalo.

Kesällä 2007 pelasin ensimmäisen ison, kansainvälisen turnaukseni Italiassa, kun pääsin edustamaan Suomea alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Muistan itkeneeni valtoimenaan, kun loukkaantumisen vuoksi viimeinen matsi turnauksessa jäi pelaamatta. Vessassa Englannin joukkueen valmentaja lohdutti, että pelejä tulee vielä ja oikeassahan hän oli – nuorempana asioita oli vain nykyistä vaikeampaa laittaa oikeaan perspektiiviin.

Olen pukenut Suomi-paidan ylleni lähes 100 ottelun verran, kun urani on jatkunut 16-vuotiaiden maajoukkueesta vanhempiin ikäluokkiin, aina naisten maajoukkueeseen asti. Ikimuistoisia pelejä on vuosien varrella ollut useita: vuoden 2011 Universiadeissa Shenzhenissä pelasimme kotijoukkue Kiinaa vastaan 18 000 katsojan edessä. Muuan Hanna Vapamaa (Forssan Alun nykyinen kapteeni) upotti loppuhetkillä kolme vaparia, ja voitimme matsin! Kiinalaisessa mediassa ei muuten mainittu alun perin hehkutettua matsia sen jälkeen enää sanallakaan.

Myös viimeviikkoinen EM-karsintaottelumme Belgiaa vastaan tullee pysymään muistoissa pitkään: kotiyleisö seisoi upeasti takanamme, vaikka viime MM-kisoissa pronssia napannut Belgia toisella puoliajalla menikin menojaan. Mahdollisuus pelata maailman parhaita vastaan vetää suomitytön kerta toisensa jälkeen paitsi nöyräksi, myös hyvin kiitolliseksi.

Olennainen osa maajoukkueturnauksia ovat tietysti itse pelireissut. Muistoja kentän ulkopuolelta on kerääntynyt vähintäänkin sama määrä kuin kentältä! Yksi myöhästynyt lento aiheutti lopulta yli vuorokauden mittaisen kotimatkan Saksasta; Venäjän Universiaiden avajaisissa edustimme kotimaatamme 45 000 ihmisen edessä; Istanbulissa pelatessamme katsojat tupakoivat ketjussa hallin sisällä.

On ollut silmiä avaavaa nähdä muita urheilukulttuureita ja toisaalta samalla huomata, että koripallo on lopulta kuin yksi yhteinen kieli, maarajoista riippumatta.

Mielestäni kotimaan edustaminen on yksi hienoimpia asioita, joita urheilija voi lajissaan saavuttaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että Suomi-paidan päälle pukeminen edellyttää kovan työnteon lisäksi myös paljon priorisointia, valintoja sekä tietyistä asioista luopumista. Olen viettänyt useamman juhannuksen Pasilan kupeessa treenileirillä, ja uuden vuoden juhlinnan sijaan ollut Virossa maajoukkueturnauksessa. Äkkiseltään ei tule mieleen mitään kalenterijuhlaa tai merkkipäivää, jonka vuoksi olisin jättänyt tai jättäisin harjoitukset väliin.

Henkistäkin kanttia koetellaan välillä: harjoittelemme usein neljäkin tuntia päivässä ja silti joskus kohdalle osuu pelipäivä, jolloin mikään ei kerta kaikkiaan suju – riittämättömyyden tunne on silloin piinaavan kova.

Ja silti: kun me seisomme juuri ennen ottelun alkua rivissä laulamassa Maamme-laulua, kaikki aiemmat vastaiskut ovat toissijaisia. Suomi-paita on etuoikeus, kunnia-asia ja yksi suosikkivaatteistani.

Kirjoittaja on Alun korisliigajoukkueen ja naisten maajoukkueen pelinrakentaja.

Asiasanat

Fingerpori

comic

Uusimmat