Lounais-Häme

Aada ihastui haitarin karskiin ääneen

 

13-vuotias Aada Lehtinen nappaa haitarin laukusta ja alkaa tapailla Bachin Menuetin säveliä.

-Aloitus… papapaa… alku oli liian hidas, Aadan opettaja Ari-Matti Saira muistuttaa.

Aada aloittaa alusta. Opettaja antaa hyväksyvän nyökkäyksen.

-Noin se lähtee virtaan…

Aada läväyttää leveän hymyn ja pakkaa haitarin takaisin laukkuun.

Kun hän oli neljävuotias, Lehtisen perheen esikoinen, Aadan isoveli, toi kotiin pienen sinisen haitarin. Isoveli oli juuri aloittanut soitinvalmennuksen musiikkiopiston Karusellissa.

-Ihastuin soittimeen, Aada huokaa ja huomauttaa, että veli valitsi pianon.

Sininen haitari pysyi pienen tytön mielessä, ja kun tuli hänen aikansa aloittaa Karusellissa, soitinta ei tarvinnut kauan miettiä.

Äiti ei ollut täysin ihastunut soitinvalintaan. Mutta eihän sille äitikään mitään voinut.

-Haitarista lähti ihan erilainen ääni kuin pianosta tai huilusta. Soitin on nätti, mutta sen ääni kuulosti rumalta tai oikeastaan karskilta, Aada kuvailee.

Haitarinsoiton valitsi sinä vuonna kolme tyttöä. Musiikkiopistolla oli tarjolla punainen, vihreä ja sininen soitin. Aada kertoo, että opettaja luuli, että nyt tulee ongelmia.

-Kaksi muuta tyttöä valitsi ensin ja he ottivat punaisen ja vihreän soittimen. Sanoin vain jes!

Hän soitti kolme päivää putkeen sinisellä haitarilla.

Eikä aikaakaan, kun hän läpäisi musiikkiopiston pääsykokeet. Sen jälkeen hänellä on ollut kolme mustaa, yksi oma musta ja valkoinen haitari.

-En pitänyt mustista soittimista. Olin toivonut valkoista haitaria.

Hän lisää, ettei värillä sinänsä ole väliä, mutta valkoiset ovat nykyisin hänen mielestään hienoja.

Soitin pitää vaihtaa suurinpiirtein vuoden välein. Ei siksi, että se kuluisi, vaan siksi, että sen pitää kasvaa soittajan mukana.

Aada alkaa kertoa, että siihen aikaan, kun hän aloitti haitarin soiton, hänellä oli kaksi isoveljeä ja yksi pikkuveli. Nyt hänellä on jo pikkusiskokin.

-Olin poikamainen ja kovaääninen, vaikka minua kohdeltiinkin pienenä pikku prinsessana.

Hän kertoo oppineensa jo varhain, ettei isoveljiä kannata lähteä karkuun: pojat saivat hänet aina kiinni.

-Opin pitämään puoliani, Aada sanoo ja nyökkää merkityksellisesti.

Alkuvuosina Aada kävi soittotunneilla säännöllisesti. Äitikin oli sitä mieltä, että kotona pitää soittaa puoli tuntia päivässä.

-Nykyisin en enää ehdi soittaa joka päivä. Muut harrastukset ja läksyt vievät aikaa.

Keskiarvo on 8,7. Yläasteella ei kuulemma enää voi saada kymppejä, Aada pyörittelee silmiään.

Joskus hän tosin uppoutuu soittamaan ja aikaa menee helposti tunti.

-Asumme maalla, joten soittaminen ei haittaa ketään.

Tosin Bachin Menuetin sävelet eivät taida muutenkaan häiritä ketään.

Kun Aada oli pieni, hän soitti nopeita kappaleita. Hän piti siitä, että sormilla oli vauhti päällä.

-Aina sanottiin, että olen luonnostaan lahjakas ja opin nopeasti. Olin vuoden edellä muita samanikäisiä.

Nykyisin hän sanoo olevansa tasoissa muiden kanssa. Tosin kyse ei ole kyvystä oppia, vaan siitä, että hänellä on niitä muitakin harrastuksia.

-Luen, teen kotitöitä, talutan 32-vuotiasta hevostamme, tanssin balettia ja nykytanssia. Nykytanssissa myös kilpailen niin kuin haitarinsoitossakin.

Aada kertoo, että häntä jännittää aina juuri ennen lavalle menoa ja hän kauhistelee, miksi ihmeessä hänen pitää kilpailla.

-Ja kun menen lavalle, tulee hyvä olo. Se on kivaa. FL

 

Uusimmat