Elokuva josta jokainen tunnistaa itsensä – Perustuu ohjaajansa Klaus Härön omiin kokemuksiin
Nissen Leila-vaimo on juuri kuollut ja mies surutyönsä mielestään jo tehnyt. Suunnitelmana on pitää pienet hautajaiset ilman vieraita ja turhaa hössötystä, mutta tuttavat ja sukulaiset eivät jätä miestä rauhaan puheluineen ja kukkalähetyksineen.
Nissen parikymppinen poika Stefan saa epäkiitollisen tehtävän välittää kaikille viestin pysyä poissa.
Aina taitavan Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen perustuu tekijänsä omiin kokemuksiin äidin poismenon jälkeen.
Härön kädenjälki on tunnistettavaa, pienestä suurta tekevää elokuvataidetta, jossa pääosassa on aina ensin ihminen. Ohjaaja antaa viisaasti tilaa erinomaisesti roolinsa sisäistäneille näyttelijöille. Nämä luovat hetkessä uskottavan ja autenttisen ilmapiirin, johon kuka tahansa katsoja iästä, sukupuolesta tai kansalaisuudesta huolimatta voi samaistua.
Elämää kuoleman jälkeen käsittelee surun ilmapiiriä hienon tunnelähtöisesti: Miksi hautajaiset on pakko järjestää ja kutsua sinne suuri ryhmä ihmisiä, jotka hädin tuskin tunsivat vainajaa?
Eikö jokaisen suru ole yksityisasia ja sellaisena se tulisikin pitää.
Peik Stenberg ja Lena Labart ovat täysin aitoja ihmisiä, sisaruksia vikoineen kaikkineen, joiden läheisyys ja yhteenkuuluvuus on lapsuudesta muuttunut täysin toiseksi, mutta on silti yhä olemassa. Keskushenkilönä ja kokijana Martin Paul on ohjaajan alter ego, parikymppinen nuori mies, joka joutuu paitsi käsittelemään läheisensä poismenoa yksin, ilman isänsä tukea, myös kantamaan koko ruljanssin taakan kapeilla harteillaan.
Elämää kuoleman jälkeen on hieno, herkkä ja hyvin henkilökohtainen elokuva, josta jokainen tunnistaa ainakin osan itseään.
Toivottavaa on, ettei sen ruotsinkielisyys karkota kotimaisia katsojia.
