Lounais-Häme Tampere

Essee on verevää tekstiä, eikä sitä kannata pelätä

Kuva: Soile Toivonen
Kuva: Soile Toivonen

Miten kuivasti ässät suhahtavatkaan! Essee.

Mitä sanasta tulee mieleen? Koulun kirjoitustehtävä? Vaiko jotain, joka sisältää massoittain lähdeviitteitä ja termejä? Jotain puuduttavaa ja vaikeaa?

Esseen kuolemaa on aika ajoin povattu siinä missä novellinkin, mutta molemmat elävät ja voivat hyvin. Tänäkin vuonna on julkaistu useita esseeteoksia, vaikka monet ovat julkisuudessa jääneet romaanien ja tietokirjallisuuden varjoon.

– Essee on elänyt nousuaikaa viimeisimmät kymmenkunta vuotta. Niille on varmasti täsmälukijansa, jotka odottavat uusia kokoelmia ja seuraavat kenttää, pohtii tamperelainen kirjailija Terhi Rannela.

Esseen ja novellin ero ei ole selvä

Essee tuntuu kuitenkin aiheuttavan myös vaivaannusta. Joskus silloinkin, kun voitaisiin reteästi puhua esseistä, sanaa kaarrellaan kuin savuavaa tynnyriä. Rannela on huomannut, että neutraali sana ”kirjoituksia” on tullut esseen synonyymiksi.

– Sentään muoto yhä useammin on ”Kirjan nimi – esseitä”. Voi miettiä, tavoittaako vai vieraannuttaako akateemiselta kalskahtava sana niin sanotun suuren yleisön, hän pohtii.

Sanan vältteleminen ei kuitenkaan kannata, sillä siten siitä tulee vielä etäisempi.

– Olen opettajana törmännyt siihen, etteivät ihmiset välttämättä tiedä, mitä eroa on esseellä ja novellilla, sanoo tamperelainen kirjailija ja kirjoittajaohjaaja Päivi Haanpää.

Kirjoituskokoelmia ja esseehköjä

Myös Rannelan ja Haanpään marraskuussa ilmestynyt, etenkin kirjoittamisen esteitä purkava yhteisteos Miksi en kirjoittaisi? (Avain) on ”kirjoituskokoelma”.

– Oletan, että on markkinoinnillisesti hankalaa puhua esseistä, mutta tässä kirjassa kaikki tekstit eivät myöskään ole esseitä, vaan joukossa on esimerkiksi päiväkirjamerkintöjä, Haanpää perustelee.

”Esseehköjä” puolestaan on sana, jolla Anneli Kanto, tamperelainen kirjailija hänkin, luonnehtii maaliskuussa ilmestyvää esseististä tekstikokoelmaansa Kirjoittamassa (Reuna).

Mikä on essee?

Mikä tämä pahamaineinen essee sitten oikein on tekstejään?

Ylioppilaskokeen kirjoitustaidon tehtävä on vain yksi ilmenemismuoto. Tieteen termipankki määrittelee sen ”yleistajuiseksi lyhyehköksi kirjoitelmaksi tai tutkielmaksi rajatusta aiheesta”.

Tekstilajin perusmuodon loi ranskalainen Michel de Montaigne (1533–92), joka käytti kirjoituksistaan käsitettä essai eli koe tai yritys. Tutkija Helena Saarikoski on todennut kokeen ja yrityksen hengen tekevän esseestä tekstilajeista vapaamuotoisimman.

Esimerkiksi tamperelaiskirjailijoiden teokset pohtivat kirjoittamisen prosesseja ja pyrkivät samalla keskustelemaan ja kulkemaan lukijoidensa kanssa. Kirjailija Sara Ehnhom Hielm on omassa esseeteoksessaan iloinnut juuri siitä, että esseen puhuja pyrkii kohti vuorovaikutusta.

Voi väittää yhtä ja sitten kumota itsensä

Karkean jaon voi tehdä subjektiivisiin ja tutkielmaesseisiin. Viime aikojen esseeteokset edustavat ennen kaikkea ensimmäistä: kirjoittajan persoona on tekstissä vahvasti läsnä. Essee pohtii, ottaa kantaa, keskustelee.

Torsti Lehtinen on sanonut, että esseessä voi väittää yhtä ja sitten kumota itsensä, Haanpää nauraa.

Tamperelaiskirjailijat huomauttavat, että esseistin lukeneisuutta ei pidä pelätä – hänhän on ikään kuin tehnyt likaiset työt jo valmiiksi. Tutkinut, tonkinut ja perannut tiedon kellareita.

– Torsti Lehtinen on kirjoittanut filosofi Søren Kierkegaardista niin innostavasti, että tulee sellainen olo, että itsekin ymmärtää Kierkegaardia, Haanpää sanoo.

– Myös Minna Maijalan teoksessa Punaiset kengät näkyy paneutuneisuus, ja kirjailija jakaa oppineisuutensa briljeeraamatta sillä. Ilahdun, jos viisastun esseitä lukiessani, Kanto jatkaa.

Kauno- ja tietokirjallisuuden välissä

Essee elää tavallaan kauno- ja tietokirjallisuuden välissä. Se perustuu tietoon, mutta käyttää usein kaunokirjallisia keinoja. Tietokirja kuitenkin vastaa kysymyksiin, kun taas esseen ei tarvitse olla yksiselitteinen vastaus mihinkään. Pikemminkin se on näkökulma ja puheenvuoro.

Romaanista on vuosisatojen saatossa tullut kirjallisuuden turvalaji. Vaikka yksittäinen romaani ei miellyttäisi lukijaa, pettymys ei leimaa kaikkia romaaneja.

– Jostain syystä esseistä tunnutaan muistavan vain ne pölyiset. Itse olen lukenut sekä todella pölyisiä että todella vetäviä esseitä, Päivi Haanpää sanoo.

Hän arvelee, että moni esseitä nyt arasteleva pitäisi niistä. Koska esseen määritelmä on häilyvä, jokunen on saattanut tulla nielaistua huomaamatta.

Karl Ove Knausgård on upottanut esseen Taisteluni-sarjansa päätösosaan. Hänen vuodenaikasarjansa on sellaisenaan hyvin esseistinen, hän pohtii.

Milloin artikkelista tulee essee?

Missä kohtaa artikkeli muuttuu esseeksi? Nykyään tietokirjallisuuttakin kirjoitetaan persoonallisella, tarinallisella otteella, kuten esimerkiksi Mia Kankimäki kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018). Milloin mennään esseen puolelle?

Sitä on vaikea ammattilaisenkaan sanoa. Esimerkiksi Sanna Nyqvistin Nobel-palkinnosta kertova tietokirja Räjähdemiehen perintö (Tammi 2019) laajenee tietojen pöytäänlatomisesta pohtivaksi.

– Myös Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamassa artikkelikokoelmassa Ruma sota on tekstejä, jotka ovat pikemminkin esseitä, Anneli Kanto toteaa.

Kun rajat paukkuvat, kirjallisuus elää.

– Hybridien kohdalla tapahtuu kirjallisuuden kehitys, Kanto sanoo.

Essee huuhtelee aivoja

Ongelmana voi pitää esseiden katoamista kirjakauppojen ja kirjastojen uumeniin. Monet esseeteokset luokitellaan kirjastoissa aiheen eikä muodon mukaan.

Niitä voi siis löytää niin yhteiskuntatieteiden, uskonnon kuin kirjallisuustieteenkin hyllystä. Matkakirjallisuuskin sisältää esseekerrontaa, kuten esimerkiksi Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Karisto 2018). Esseitä on myös kaunokirjahyllyillä.

Paras keino löytää esseeteoksia on kysyä. Vaivannäkö kannattaa.

– Essee on laji, joka huuhtelee aivoja ja luutuneita ajattelutapoja. Hyvä essee saa ajattelemaan uudesta kulmasta. Hyvä essee vaikuttaa kuin tymäkkä kupillinen kahvia! innostuu Terhi Rannela. FL

Nimeäminen on lukuohje

Erilaisilla teksteillä on erilaisia nimiä, koska niiden lukeminen on erilaista. Esimerkiksi sanat ”essee” ja ”romaani” ovat lukuohjeita: edellinen on jonkin olemassa olevan asian pohtimista ja käsittelyä, toinen sepite, tarina.

Verhottu tai harhaanjohtava määrittely hankaloittaa teoksen kanssa kommunikoimista.

Koin itse lähtökohtaharhan tänä vuonna, kun tartuin kiinnostavaan esikoiskirjaan, josta tiesin etukäteen nimen ja aiheen. Nautin kovasti oivaltavasta esseekerronnasta, kunnes kävi ilmi, että kustantaja määritteli teoksen romaaniksi.

Lukemisesta tuli hankalampaa, koska teos ei istunut romaaniksi, ei edes autofiktiiviseksi tai ”määrittelyjä pakenevaksi”, kuten kustantamo kuvaili. Luin kirjan loppuun sekavin tuntein, koska etenin samaan aikaan hienoissa esseissä ja tylsässä romaanissa.

Moni teos tosiaan ”pakenee määrittelyjä”, mutta määrittelyjä ei silti kannata sivuuttaa kokonaan, saati soveltaa ainakaan sillä ajatuksella, että romaanina kirja voisi myydä paremmin.

Erilaisten lukutapojen opetteleminen on tärkeää, ja tämä pätee myös lehtitekstiin. Kolumni puhuu erilaisella kielellä kuin uutinen.

Sukella rohkeasti

Haastateltujen nostoja

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Savukeidas 2018.

Koko Hubara: Ruskeat tytöt. Like 2017.

Siru Kainulainen: Elämäni kirjat. Vastapaino 2019.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita. Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S 2019.

Jyrki Vainonen: Askelia – kirjoituksia kävelemisestä. Basam Books 2014.

Johanna Venho (toim.): Mitä essee tarkoittaa. Savukeidas 2012.

Haastateltujen omat

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi? Avain 2019.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa. Reuna 2020.

Artikkelissa käytetyt lähteet

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun (Teos & Förlaget 2018)

Helena Saarikoski: Kateus, juoru, kiusaaminen. Nemo 2006.

Tieteentermipankki.fi

Uusimmat

Näkoislehti

1.10.2020

Fingerpori

comic