Lounais-Häme

Hirmuteot Forssassa ja Tammelassa alkoivat vasta sisällissodan päätyttyä

Kun sotatila Tammelan kunnassa päättyi 26. huhtikuuta vuonna 1918, alueella oli kuollut sisällissodan seurauksena kolme ihmistä.

Kaikki muuttui virallisen sota-ajan jälkeen, sen jälkeen kun valkoiset olivat ottaneet alueen hallintaansa. Tauno Tukkisen mukaan Tammelan sotauhrien määrä kohosi 472:een. Forssa kuului sisällissodan aikana Tammelaan.

Luvussa on mukana molempien osapuolien kuolleet. Lukema on niin suuri, että sotauhrien määrä Tammelassa oli kuudenneksi suurin Suomen kunnista.

Arviot kuolonuhreista vaihtelevat huomattavasti. Tässä artikkelissa on tukeuduttu Tauno Tukkisen laskelmiin, joita pidetään yleisesti tarkimpina.

 

Elämä virallisen sotatilan aikana oli Lounais-Hämeessä yllättävän rauhallista. Forssan tehtaissa tehtiin työtä lähestulkoon normaalisti ja koulut olivat auki.

Punainen työväestö otti sisällissodan alettua yksinvallan ja perusti vallankumousneuvoston myös Tammelaan. Läheisten kaupunkien taisteluista huolimatta punaisten ja valkoisten jännitteiset välit pysyivät täällä pääosin hallinnassa.

Vastaavia alueita, joihin rintamalinjat eivät yltäneet, ja joissa jälkiseuraamukset olivat hirvittäviä, löytyy muitakin, esimerkiksi Sammatti ja Karjalohja sekä Lounais-Häme lähes kokonaisuudessaan. Erityistapaus on Humppila, jossa valkoisia ei kuollut yhtään, punaisia 160.

Miksi valkoinen verilöyly yltyi Lounais-Hämeen alueella niin silmittömäksi? Siihen historiankirjoitus ei osaa antaa varmoja syitä, arveluja kylläkin.

 

Yleisellä tasolla Tammela lähiympäristöineen oli yksi punaisimmista alueista koko Suomessa, minkä seurauksena valkoiset joukot saattoivat keskittää erityistä huomiota alueelle.

Yksittäisistä raivoa nostattaneista tapauksista nousee esiin Kuurilan verityö, jossa kuoli eri lähteiden perusteella 22–23 Mustialan oppilasta. Vangitut opiskelijat olivat junassa matkalla kohti Riihimäkeä. Kuurila–Iittala välillä vankeja vartioineet punakaartilaiset aloittivat verilöylyn. Uhreista yksikään ei ollut tammelalainen, ei myöskään ampujista.

Kuurilan veriteko tapahtui vain viikkoa ennen kuin valkoiset marssivat Forssaan.

26.4. Forssaan saapui Saariston vapaajoukko, joka koostui lähinnä Ahvenanmaan ja Turun saariston ruotsinkielisistä suojeluskunnista. Vapaajoukko ei kokenut vastarintaa, sillä punakaartilaiset olivat jo paenneet. Forssaan saapuneista valkoisista kuoli yksi. Hän kuului kolmimiehiseen Siipyyn etujoukkoihin. Miehen kuolema oli raaka.

Missä määrin Kuurilan murhat, Forssan seudun punaisuus ja Siipyyn kaartilaisen kidutusmurha provosoivat myöhempiin joukkoteloituksiin, jää kuitenkin arvailujen varaan.

Vastaavia kuinka se oli mahdollista -kysymyksiä esitetään yhtä lailla paikkakunnilla, jotka joutuivat punaisen terrorin kohteiksi.

 

Aikaa Saariston osaston saapumisen jälkeen voi sanoa valkoisen terrorin ajaksi.

Seurauksena oli satoja kuolonuhreja, satoja sotaorpoja, joukkohautoja, joissa makaa kymmeniä jopa satoja punaisia, joista osalla ei ollut mitään tekemistä punakaartin kanssa.

Saariston sotajoukkoja johti Carl August Ehrensvärd, ruotsalainen aatelismies. Ensimmäiset 12 vankia murhattiin kuulustelujen jälkeen 28.4. mutta se oli vasta alkua.

Toukokuun alussa Ehrensvärd nimitti Forssa-Jokioisten komendantiksi insinööri Jarl Serlachiuksen. Forssaan asetettiin myös sotatuomioistuin, johon kuului Saariston vapaajoukon upseereita.

Sotaoikeus tuomitsi yli 200 miestä ja naista kuolemaan. Luku on valtaisa koko Suomen mittakaavassa. Yhtä laajamittaisia teloituksia valkoiset tekivät vain muutamilla vankileireillä, kuten Lahdessa ja Lappeenrannassa. Molemmilla leireillä kuoli myös Forssan seudun punaisia.

Tekojen käsittämättömyyttä lisää se, etteivät paikalliset punaiset murhanneet tai vanginneet Saariston joukon sotilaita.

 

Valkoiset puhuivat puhdistustöistä, joiden nopeuteen ja laajuuteen vaikutti ratkaisevasti paikallisilta suojeluskunnilta saatu apu. Suojeluskuntalaiset ottivat punaisia kiinni, veivät kuulusteluihin ja antoivat alustavat lausunnot, jotka saattoivat perustua huhupuheisiin. Vaikka teloituspäätöksen tekivät sotaoikeus ja vieraat päälliköt, ratkaisevat lausunnot saatiin paikallisilta. Tuomioista saatiin muodollisesti oikeita, mutta motiiveja ei tarkistettu.

Teot on määritelty laittomiksi, sillä Suomen laki ei tuntenut kenttätuomioistuinta. Kenttäoikeudet julistettiin myöhemmin taannehtivasti laillisiksi.

-Punaisia listitittiin kuin täitä, kirjoitti Saariston vapaajoukkoon kuulunut eläinlääkäri Lepold Fabritius (syntyisin Tammelasta).

Tekojen laittomuus havaittiin myöhemmin, ja Forssan–Jokioisten sotaoikeuden pöytäkirjat hävitettiin. Laittomuudesta viestii sekin, ettei Saariston vapaajoukkoa liitetty Suomen armeijan luetteloihin.

Saariston joukot kulkivat Turun ja Loimaan kautta Jokioisiin, Forssaan ja Tammelaan. Osa joukoista siirtyii täältä Riihimäen suuntaan jatkaen matkallaan puhdistustyötä.

Somerolla punaisia murhasivat Salon joukot.

 

Sotaoikeudessa syytetyillä ei ollut puolustusasianajajaa. Tulos riippui suojeluskuntien lausunnoista ja kenttäoikeuden yleisestä ilmapiiristä.

Kuka sitten joutui teloitetuksi? Periaatteessa ihan kuka vain, joka tuli määritellyksi punaiseksi, ja jos jollain ilmiantajalla oli jotain kyseistä henkilöä vastaan.

Yksi Korko-ojalla teloitetuista oli 18-vuotias Arvo Rinne. Hän ei ollut punainen. Ainoa yhteys sotatoimiin oli se, että hätäaputyömaalla työskennellyt Rinne joutui kaivamaan Jokioisilla murhatun valkoisen asemapäällikön hautaa.

Ilmiantajista muistetaan forssalainen Juho Pietilä. Hän oli pyrkinyt punakaartiin, minne häntä ei hyväksytty. Pietilä kääntyi omiaan vastaan.

Pietilän suusta on myös elämään jäänyt tokaisu ”mäkeen, mäkeen vaan”. Mäkeen joutuneet eivät jääneet elämään.

Vankeja pelkästään Forssan alueella on arveltu olleen kaikkiaan yli tuhat.

 

Vankileirit määriteltiin paikoiksi, joissa vankeja säilytettiin pitkiä aikoja. Forssassa vankileirejä ei ollut. Vankeja säilytettiin lyhyitä aikoja muun muassa työväentalolla ja puuvillamakasiinissa, ennen kuin heidät vapautettiin, teloitettavaksi tai lähetettiin varsinaisille vankileireille.

Forssan Korko-ojalla, nykyisin hautausmaahan kuuluvalla alueella on muistomerkki valkoisen terrorin uhreille. Joukkohaudassa on kymmeniä tai jopa satoja kuolleita. Arviot Korko-ojalla teloitetuista liikkuvat 200–600 välillä. Osa siirrettiin teloituksen jälkeen muualle.

Kuolleiden punaisten kokonaismäärä Tammelan alueella oli 463, joista kaatuneita oli 100, ammuttuja 196, kadonneita 29 ja vankileirillä kuolleita 138. Lähes kaikki kaatuneet kuolivat taisteluissa Tammelan ulkopuolella.

Tauno Tukkinen arvioi, että teloituksia Forssan seudulla olisi voitu ehkäistä tai vähentää, jos teloituksia vastustamaan olisi löytynyt edes yksi vaikutusvaltainen henkilö.

Hirmutekoja seurannutta toipumista helpotti puolestaan se, että suuri osa murhien toimeenpanijoista oli ulkopaikkakuntalaisia. Lähes kaikki paikalliset, jotka vaikuttivat sotaoikeuden päätöksiin, muuttivat muualle. Moni vaihtoi nimeään.

 

Miten kävi valkoisille, jotka toimeenpanivat teloituksia omavaltaisesti?

7.12.1918 annetun armahduslain nojalla heidät kaikki vapautettiin syytteistä. Vastaavasti vankilassa yhä olleita punaisia ryhdyttiin nopeasti vapauttamaan. FL

 

Uusimmat

Näkoislehti

20.9.2020

Fingerpori

comic