Lounais-Häme

Kolumni: Hyvästit nautinnollisille eläkepäiville

Kuva: -

Eläkeikä alkaa olla kaveripiirissäni vakiopuheenaihe. Yksi jos toinenkin haaveilee eläkkeelle jäämisestä, vaikka työvuosia on edessä vielä useita. Moni jää jopa vapaaehtoisesti eläkeputkeen.

Kaikki eivät eläkkeestä haaveile. Kaikilla ei ole edes varaa haaveilla siitä. Jotain helpotusta silti halutaan.

Kaverini laittoi kuvan työvuorolistastaan ja sanoi, ettei hänelle jää aikaa muuhun kuin työhön ja nopeaan palautumiseen, ja vapaapäivinä pitäisi ehtiä hoitaa iäkkäiden vanhempien asioita.

Toinen alkaa tehdä pelkkää keikkaa, koska ei enää jaksa fyysisesti raskasta hoitoalan työtä. Hän ei halua uuvuttaa itseään jälleen kerran. Onneksi mies on hyväpalkkaisessa työssä, hän huokaa.

 

Eläkeajasta on synnytetty mielikuva, että se on hyväkuntoisten ihmisten parasta aikaa. Vihdoinkin on aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä ei työelämän aikana jaksanut. Huomenna ei ole töitä eikä ylihuomennakaan, mutta siitä ei tarvitse stressata, sillä eläke turvaa hyvän elämän.

Kuulostaa hyvältä. Alan innoissani selvittää, miten paljon eläkettä on kertynyt. Järkytys on kamala. Eläkkeen määrä on naurettava. Miten sellaisella summalla voi edes yrittää nauttia siitä vapaa-ajasta, jota yhtäkkiä on?

Alan selata työhistoriaani. Olen luullut, että olen tehnyt paljon töitä. Olen tosin synnyttänyt kaksi lasta, mutta en ollut kotona lasten kanssa kuin äitiysloman verran. Luulisi, ettei se vaikuta niin paljon eläkkeen määrään.

Sitten muistan, että tein kaksi tuntia lyhyempää työpäivää lasten ollessa pieniä. Se näkyi palkassa, mutta jotenkin sitä ajatteli, että kahden työtä tekevän taloudessa lyhyt työviikko ei haittaa.

Myöhemmin avioeron ja paikkakunnan vaihdon jälkeen alkoi pätkätöiden kausi. Sitä jatkui vuosia. Välillä tein töitä freelancerina ilman vapaapäiviä, välillä lyhyitä sijaisuuksia, parin kuukauden pätkiä. Tein paljon töitä, koko ajan, mutta palkkaa ei silti kertynyt. Ja nyt se näkyy eläkkeen määrässä.

 

Yksi lapseni kaveri kommentoi joskus juoksutyyliäni: ”Kummallista, tuo heiluu kauheasti, mutta se ei mene yhtään eteenpäin”. Niinpä, elämäni motto.

Kohta pitää alkaa pelätä, mitä tapahtuu, jos oikeasti joutuu jäämään eläkkeelle eikä eläkesumma ehdi nousta edes minimitasolle. Ei toivettakaan leppoisista eläkepäivistä.

Mietin, mitä tekisin toisin, jos voisin palata ruuhkavuosiin.

En mitään, olen tyytyväinen, että olin lasteni kanssa niin paljon, vaikka kävin töissä. Eivätkä paikkakunnan vaihdot kaduta, vaikka ne ovatkin vaikuttaneet vakituisen työn saamiseen. Se piti tehdä, mikä piti tehdä.

Silti harmittaa, että eläkkeelle jäädessäni voin unohtaa kaiken sen, mitä vakituisessa työsuhteessa koko ikänsä olleella on edessään.

 

Kirjoittaja on Lännen Median toimittaja

Asiasanat

Uusimmat