Lounais-Häme

Kaikki kuuluimme samaan yhtiöön – tuore väitöstutkimus pureutuu lapsiperheiden arkeen tehtaalaisyhteisössä

Forssalaisen Maria Vanha-Similän väitöskirja Yhtiöön, yhtiöön! perustuu pitkälti Finlayson-Forssa oy:n tehtaassa työtä tehneiden haastatteluihin.

Väitöskirjan alkuun Vanha-Similä on valinnut Maria Drockilan runon, joka kertoo paljon siitä, mitä tehtaalaisuus oli.

 

Nostalgia saattaa nostaa menneisyyden ihanteelliseen valoon. Vanha-Similän mukaan haikeus sisältää muistamista ja unohtamista, ja usein muisti sivuuttaa epämiellyttävät asiat tai tekee niistä huumorin avulla hauskoja.

Tehtaalla työskentelevät eivät välttämättä edes halunneet kertoa Vanha-Similälle ikävistä asioista.

Esimerkiksi aborteista tai siitä, miten työpaikalta saatettiin viedä purkutöiden yhteydessä materiaaleja ja niiden tuottoja voitiin käyttää yhteisesti.

 

Moni haastateltu kertoi, miten työt piti oppia kantapään kautta ja piti itse keksiä, miten työvaiheet kannattaa tehdä. Perehdytystä ei juuri annettu.

“Työtehtävät opittiin kattomisen kautta. Mä en ollu ikinä sitä konetta käyttänyt ja jos siin menee saumat niihin koneiden, siihen pinnin sekaan, ni se mennee poikki. Pomo sano: ei se oo kuule pääasia, miten siellä pärjää, vaan se, et siel on ihminen.”

Ammattisalaisuudet pidettiin itsellä. Vanhemmat miehet saattoivat jopa kääntää selkänsä uuden tulokkaan edessä, jottei uusi näkisi, miten työvaihe kannattaisi tehdä.

Uusien työntekijöiden huumorintajua myös testattiin teettämällä ylimääräisiä töitä tai vaikeuttamalla työtehtäviä, haetuttaa olemattomia tavaroita tai vaatia kestitystä.

 

Finlaysonilaisuus tarkoitti sitäkin, että vanhemmat hommasivat töitä lapsilleen heti koulun päätyttyä. Harva lähti opiskelemaan eikä heillä ollut edes sitä vaihtoehtoa.

Tosin monia pelotti mennä tehtaaseen töihin.

“En mä sitä mitenkään säikähtänyt, vaikka se melu oi niin kova, että meinas jalat pudota alta. Se paha haju ja pöly tuli päin naamaa. Niitä koneita oli sielä silmän kantamattomiin. Kaikki löi eri tahtia, mutta sitä oli niin lapsellinen, että se oli vaa jännää. Sitte, ku mä menin toisen kerran, mä tiesin millasta siellä on. Tuli sellanen tunne, että onks mun pakko tulla tänne, et eiks mitään muuta vaihtoehtoo oo. Ja sillon se oli aika raskasta.”

Monet alle 16-vuotiaat tekivät vielä 1970-luvullakin täyttä työpäivää

Ajan myötä tilanne muuttui ja lapset alkoivat olla tehtaalla töissä vain kesäisin. Moni vanhempi halusi 1990-luvulla, että lapsi tekisi jotain muuta kuin raskasta 3-vuorotyötä tehtaalla.

 

Tehtaalta löydettiin myös puolisoita. 1950-luvulla yövuoroissa kävi kuhina.

“Siel oli toisella puolella vessa tällai, ja tässä semmonen välikkö missä oli siivoojan tavaroita ja ovi ja tällä puolella oli miesten vessa. Aina yövuorossa mentiin siihen välikköön ja pistettiin valot pois ja oltiin pimeässä, kutkuteltiin. Kyl siel kuule monta romanssia tuli yövuorossa.”

Jos taas puoliso löytyi naapurikunnasta, niin hänelle löytyi töitä tehtaasta. Miehen oli helpompi saada tehtaasta töitä, jos vaimo oli jo yhtiön palveluksessa.

Maalta lähdettiin muutenkin työn perässä Forssaan. Työntekijöitä jouduttiin jopa houkuttelemaan tehtaalle 1970-luvun lopulla.

Vuonna 1973 vain 46 prosentilla työnhakijoista oli kotipaikkana Forssa.

 

Eri puolilla Forssaa olleet Finlaysonin tehtaat saivat ruokalan vasta vuonna 1974.

Sitä ennen työtä tehtiin omien eväiden tai kahvin voimalla. Osa teki urakkatöitä ilman taukoja, osa katkaisi työpäivän käymällä kotona syömässä.

Monelle tehtaan ruokalassa käyminen oli uutta ja erityistä. Ruokalassa käynti oli ainutlaatuinen tapahtuma.

Perheenäidit kokivat, että ruokalassa syöminen oli tuhlaavaisuutta ja saamattomuutta.

“Mä en ikinä käyny ruokalassa syömässä, kun mulla oli semmonen tilanne, ku tääl oli lapset kotona, niin ehtoolla täyty laittaa jottain ruokaa. Mä en pitänyt koko tarhaoloaikana ruokatuntia, vaan mä olin putkeen töissä, ilman ruokatuntia. Sit ku viimenenki lähti pois kottoo, niin mä mietin tällei kotona, et juu, määhän nyt sitten rupeen elää herroiks, et menen yhtiölle aamulla töihin ja menen ruokalaan syömään. Tein sen ensimmäisenä päivänä, tulin kotiin ja keitin kahvit ja mietin mielessäni, että eihän tästä tuu yhtään mitään, en mee huomenna enää.”

Jotkut kokivat, että ruokalassa vallitsi kirjoittamattomat säännöt siitä, missä kukin sai istua. Osa jätti käynnit väliin, koska koki oman paikan löytämisen epämukavaksi.

 

Mies ei useinkaan ollut perheen pääasiallinen elättäjä. Oma raha toi forssalaisnaisille itsenäisyyttä, mutta myös lisäansioita perheelle.

Tekstiiliteollisuuden palkat eivät olleet niin huonot kuin kuviteltiin. Hoitoalalle myöhemmin kouluttautunut nainen kertoo, että uudessa ammatissaan hän ei päässyt Finlaysonin palkoille.

“Siis sitähän puhuttiin, että että apinakin nauraa sitä Finalysonin palkkaa, mutta ei se sit kyllä pitänyt loppupeleissä paikkansa, ku se oli itse asiassa aika hyvä palkka, ku siellä oli hyvät etuudet. Kangasta sai ostaa halvemmalla, sit oli sairaskassa, että sairastaminen oli ilmasta ja ilmaset lääkkeet, hammashoito, silmälasit ja sit tätä virkistystoimintaa siel oli paljon kaikkee.”

 

Finlayson ilmoitti vuonna 1978, että puuvillakehräämö tullaan lopettamaan. Ensin irtisanottiin alle yhdeksän kuukautta töissä olleet ja sen jälkeen yli 58-vuotiaat. Kehräämö sulki lopullisesti ovensa 1979. Suuri osa työntekijöistä oli naisia.

Työttömäksi jääminen oli naisista noloa ja nöyryyttävää. He joutuivat samalla pois yhtiön asunnosta, joten asumiskustannukset nousivat samalla, kun tulot tippuivat.

Kun ilmoitus työn loppumisesta tuli, alkoi pelko. Moni oli huolissaan perheen selviytymisestä.

“Ihmisellä on aina pelko. Semmosella, joka ei oo koskaan ollu työtön ja aina ollu niin kauheen turvattu toimeentulo. Ja sit se häpeä. Ihmisillä oli kauhee häpeä siinä, että hän syyllistyny johonkin, kun työ loppuu.” FL

 

Tehdasyhteisö vei tutkijan mennessään

Forssalainen Maria Vanha-Similä väittelee Turun yliopistossa lapsiperheiden arjesta 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla Forssan tehdasyhteisössä.
– Kun etsin näkökulmaa väitöskirjaani varten, mietin, mistä haastattelemani ihmiset puhuvat. Sitten hokasin, että hehän puhuvat perheestä.
Siksi hän keskittyi Finlaysonin tehdasyhteisön lapsiperheiden arkeen.
– Haastattelin tehtaan työläisiä, johtajia, insinöörejä, suunnittelijoita, aivan kaikkien alojen ihmisiä, mutta kaikki puhuivat asioista perheen kautta.
Forssassa oli tehtaalaisten piirit ja muut forssalaiset. Se oli kuitenkin selvää, että pysyttiin oman yhteiskuntaluokan piirissä. Insinöörit eivät seurustelleet tehtaantyttöjen kanssa.
– Siitä oli kirjoittamattomat säännöt.

Vanha-Similä huomasi, että tehdasyhteisössä isät ottivat luonnostaan osaa perheen elämään toisin kuin monessa muussa sen ajan yhteisössä.
Isät tekivät yö- ja viikonloppuvuoroja, koska äidit olivat päivätöissä. Lapset piti hoitaa ja arjen sujua.
– Silloin oli normaalia, että isätkin tekivät ruokaa.
Silti elämä tehdasyhteisössä oli vanhanaikaista. Esimerkiksi avopareja ei hyväksytty sen helpommin kuin muuallakaan.
– Yhtiö ei suvainnut avopareja asuntoihin. Vielä 1970-luvulla parit saivat kehotuksia mennä naimisiin.
Aviottomia lapsia tehdasyhteisössä on ollut iät ja ajat. Vaikka yksinhuoltajia saatettiin katsoa nenän vartta pitkin, niin ei heitä kohdeltu huonommin kuin muitakaan naisia.

Haastateltavat saattoivat puhua vaikeistakin asioista.
– Vaikeista asioista saatettiin kertoa huumorin avulla.
Esimerkiksi työpaikkakiusaaminen oli asia, jolle saattoi myöhemmin jopa nauraa. Vanha-Similä viittaa sen ajan tapaan pimittää tietoa uusilta työntekijöiltä.
Forssa houkuttelikin uusia työntekijöitä.
– Sodan jälkeen Suomesta oli vaikea löytää asuntoja. Forssassa oli sekä asuntoja että työpaikkoja.

Kutomo oli meluinen, muovitehtaalla haisi kuvottavalta, kehräämö ja viimeistämö olivat hiljaisempia kuin kutomo.
– Kutojilla oli parhaat naisten tuntiansiot kutomossa, mutta kutojan ansiot olivat silti noin puolet laitosmiehen palkasta.
Mutta vaikka miehillä oli teollisuudessa hyvät ansiot, tehdastyön loputtua he menettivät asemansa.
– Tekstiiliteollisuuden miehet eivät ole löytäneet paikkaansa. Naiset opiskelivat lähihoitajiksi, mutta miehillä on ollut vaikeaa.

Vanha-Similän mielestä Forssan tulevaisuus ei ole tuhoon tuomittu. Kaupungilla on mahdollisuuksia vaikka mihin.
Vanha-Similä vertaa kaupunkia Pohjois-Englannin vanhoihin tehdaskaupunkeihin.
– Esimerkiksi Manchesterissä on etsitty identiteettiä sen jälkeen, kun tehtaiden toiminta päättyi. Tehdasympäristöt on otettu uuteen käyttöön. Raskaaseen teollisuuteen ei ole enää paluuta, Vanha-Similä summaa. FL

 

Sattuma johdatti tehtaalle
Maria Vanha-Similä sanoo, että Forssan historian tutkiminen väitöskirjaa varten on ollut hienoa.- Tämä on minun kotikaupunkini. Jos en pitäisi kaupungista, tutkijan hommasta ei tulisi yhtään mitään.Hän on itse kasvanut täysin eri ympäristössä kuin tehtaantytöt.Hänen toinen isoäitinsä oli tosin ollut tehtaalla töissä, mutta Vanha-Similä ei lapsena juuri kuullut tehtaalaisten elämästä.- Olin hevostyttö ja partiolainen, maalaistalossa kasvanut Vanha-Similä naurahtaa.Sattuma kuitenkin johdatti hänet tutkimaan Forssan historiaa.- Toteutin Forssan museon Muistoja Kutomolta -muistitietoprojektin ja hurahdin aiheeseen.Ja kun hän sai muun muassa yksityisten säätiöiden tukea väitöskirjatutkimusta varten, hän hakeutui jatko-opiskelijaksi kansantieteen laitokselle Turun yliopistoon ja jäi sille tielleen.Tulevana lauantaina lokakuun 28. päivä hänellä on edessään väitöstilaisuus Turussa.- Kaikki forssalaiset ovat tervetulleita väitöstilaisuuteen. Tarjolla on kakkua ja kahvia, Vanha-Similä houkuttelee.

Uusimmat