Lounais-Häme

Kohtalona Forssan Lehti - perustajan tytär muistelee yli 90 vuotta jatkunutta taivaltaan lehden kanssa

Sinikka Lahtonen on lukenut Forssan Lehteä ja seurannut tiiviisti sen vaiheita yli 90 vuotta. Hän syntyi lehden perustajan, Esko Aaltosen, ja tämän ensimmäisen vaimon, Inkeri Aaltosen, perheeseen kolmantena lapsena, kesällä 1925. Näihin päiviin saakka hän on asunut samassa talossa, lapsuuskodissaan, vanhempiensa aikaan laajennetussa puurakennuksessa, nykyisen Esko Aaltosenkadun kulmassa.

Sinikan syntyessä lehti oli ilmestynyt jo seitsemän vuotta. Lehden kanssa melkein saman ikäinen oli vanhin lapsi, Päivikki, väliin mahtui Ilppo ja vielä syntyi kuopus, Matti, joka teki elämäntyönsä perheyhtiössä.

Forssan Lehti on aina ollut itsestään selvä osa Sinikka Lahtosen elämää ja ehkä siksi hänen on vaikea poimia siitä yksittäisiä tapauksia. Lehti tulee hänelle edelleen tilattuna ja hän silmäilee sitä päivittäin. Näkö on heikentynyt, joten hän seuraa uutisia myös radiosta – Ylen Radio Suomi on usein auki koko päivän.

 

Sinikka Lahtosen lapsuus on poikkeuksellisen hyvin talletettu valokuviin. Esko Aaltonen kun oli taitava ja ahkera kuvaaja, joka ymmärsi ottaa kameran esiin myös arkena. Forssan museon kokoelmista näkee, että Aaltosten lapset olivat hyvin puettuja: kotikutoisia neuleita, esiliinat ja rusetit tytöillä, silitetyt paidat ja polvihousut pojilla ja kunnon kengät.

Joulukuusessa on 1920-luvun kuvissa runsaasti koristeita, hyasintti kukkii ja palmut rehottavat, salin pöydälle on aseteltu kahvikupit pitkähapsuisen liinan päälle. Samat huonekalut ovat muuten yhä käytössä. Jouluna ovat lapset saaneet nukkeja ja autoja, vappuna heilutellaan huiskia. Kesällä huvilalla kestitään vieraita ja hoidetaan puutarhaa.

Sinikka Lahtosen muistikuvat lapsuudesta vastaavat valokuvien vaikutelmaa. Elämä oli turvallista ja järjestyksessä, vaikka isä olikin paljon poissa, työssä muualla ja esitelmämatkoilla. Kovaa kuria Sinikka ei muista vanhempiensa pitäneen.

Äiti vastasi kotielämästä ja paljon myös liiketoiminnasta. Isä kävi lasten kanssa retkillä ja kävelyllä, vaikkei paljon kasvatukseen puuttunut.

-Täytyi olla aika iso rikkomus, että isä olisi kiinnittänyt huomiota. Eikä hän muistaakseni koulunkäyntiämmekään juuri valvonut, Sinikka muistaa.

Työllä lapsia ei Sinikan muistaman mukaan kiusattu, mutta yksi tehtävä heillä oli: lämmitys.

-Oli aika urakka, kun joka aamu ennen kouluun menoa kannoimme kaikkiin kaakeliuuneihin puut.

 

Silloin, kun Esko Aaltonen valmisteli väitöskirjaa, tai kirjoitti jotain muuta keskittymistä vaativaa kotona, lasten tosin piti olla hiljaa.

-Se oli ehdotonta. Matti-veljen kanssa nukuimme vanhassa lastenhuoneessa ja sinne piti hiipimällä mennä, kertoo Sinikka.

Isän työhuolet toimituksessa tai joskus huonostikin menneet afäärit eivät heijastuneet kotiin, ei niistä päivällispöydässä puhuttu. Yksi syy kyllä sai päätoimittajan ärsyyntymään.

-Jos lehdessä oli virheitä, niistä isä aina suureen äänen huomautteli. Ja joskus virheitä oli paljonkin. Niitä virheitä sitten Päivikki-sisaren kanssa mekin rupesimme seuraamaan, Sinikka muistelee.

Hän kertoo olleensa lehdessä oikolukijana. Joskus hän meni koulun jälkeen illalla toimitukseen, vanhan kirjapainotalon yläkertaan. Myös myöhemmin, jo perheellisenä, hän teki toimituksessa iltavuoroja oikolukijana. Sisar kuitenkin ehti osallistua enemmän lehtityöhön.

 

Vanha Forssan Lehden talo sijaitsi Kauppakadulla nykyisen Keskuskadun kulmassa. Alakerrassa oli konttori, toimitus työskenteli ylhäällä. Kauppalan ensimmäiset mainosvalot syttyivät tämän talon seinään. Forssan Lehden talo Sinikalle tuli tutuksi jo pienenä.

-Minun piti käydä siellä aina välillä rahaa hakemassa, äidiltä tavallisesti, jos jotain tarvitsi ostaa. Äiti työskenteli toisinaan konttorissa ja meillä oli kotona apulainen. Kun isä oli Gummeruksen johtajana – ensin Helsingissä ja sitten Jyväskylässä – äiti huolehti lehden taloudesta ja oli virallisestikin usean vuoden ajan kirjapainon toimitusjohtaja.

Inkeri Aaltonen oli kaikin tavoin toimelias nainen. Lehdelle hankittiin auto, jolla Aaltosen perhettä kuljetettiin toisinaan myös huvilalle Hykkilään. Sinikka muistaa äitinsä autoilleen jo 1930-luvulla.

 

Kaleva, Aro, Heiniö, Kare, Viljanen, Paukkala, Valento. Toimittajista Sinikka muistaa mainittaessa lopulta useimmat, kaikilta vuosikymmeniltä. Alkuaikoina, kun lehti ilmestyi vain kerran viikossa, ei kiire ollut kova.

-Ravintola Maakunnassa toimittajat paljon istuivat, alkoholinkäyttö oli väliin runsasta. Isähän oli Maakunnassa osakkaana. Siellä pidettiin myös lehden juhlia. Myöhemmin tietysti myös Lounais-Hämeen Pirtillä, kertoo Sinikka.

Kotona kävi paljon vieraita.

-Isän ystäviä, kirjailijoita ja tutkijakollegoita melkein kaikki, sukulaisia myös, mutta vähemmän, muistaa Sinikka.

Hänen mieleensä ovat hyvin jääneet ns. “Ompeluseuran” kokoontumiset Mikonkadulla ja Hykkilässä. Tieteilijäjoukko oli ystävystynyt Suomalaisen Kulttuurihistorian toimituskunnassa, ja työn valmistuttua yhteydenpito jatkui.

Miehet puhuivat historiankirjoituksesta, suunnittelivat suuria ja kuulemma myös juorusivat. Tapaamisissa olivat mukana Aaltosen lisäksi Heikki Waris, Eino Jutikkala ja Pentti Renvall, myöhemmin myös Martti Ruutu, Aulis Oja ja Eino E. Suolahti. Herraseurueen vierailuun varauduttiin päiväkausia.

-Lattiat kuurattiin juuriharjalla. Äiti kutsui vakiokokin laittamaan ruokia. Etukäteen leivottiin. Pitoruokia valmistettiin, buljonkia keitettiin silloin, jos oli täydellisesti pöytä katettu, liemen kanssa äiti tarjoili isoa lihapiirakkaa. Usein vieraat jäivät yöksi.

-Jutikkala oli aina mukana, vaikka hän oli raitis, samoin Waris. Ojan kanssa isä oli paljon tekemisissä, Ojalla oli huvila Tammelassa. Martti Haavio kuului läheiseen kollegapiiriin ja Kustaa Vilkuna. Yrjö Kivimies kävi usein, taisi olla perso viinalle. Taiteilija Kaapo Wirtasen oleskelusta meillä on muistona maalaus Mikonkadun seinällä.

Erityisen tarkasti Sinikka Lahtonen muistaa Sakari Pälsin vierailut sekä huvilalle että Forssaan.

-Pälsi meni suoraan ruokakomeroon ja etsi piimää, mieluiten kermapohjaista, ja teki piapoa. Pälsin uudesta avioliitosta äiti oli vihainen.

Aaltosen laajat verkostot näkyivät myös Forssan Lehden palstoilla. Niin Pälsiltä kuin muilta kirjailijoilta ja tutkijoilta tuli juttuja ja aiheita lehteen. Samaan ketjuun liittyi Koivisto: Mauno Koivisto antoi presidenttinä ensimmäisen haastattelunsa Forssan Lehdelle, koska lehden perustaja oli ollut hänen opettajansa ja väitöstyönsä ohjaaja.

 

Sinikka Lahtonen selaa päivän lehteä. Kaikkea hän ei enää näe lukea. Järjestyksessä kannesta kanteen hän ei lehteä lue. Kaikki kuitenkin on kiinnostanut, paikkakunnan asiat, pikku-uutiset myös.

Kolumnisteissa – tai pakinoitsijoiksi heitä ennen nimitettiin – Sinikalla on monta suosikkia.

-Kaksiparran (Kauko Kare) pakinat luin aina ensimmäisenä. Samoin tykkäsin Katariinasta (Kyllikki Immonen), Jokelaskasta (Teuvo Heikkilä), Sotakamreerista (Olavi Keskinen) ja Isännästä (Matti Yli-Paavola). Viljamin (Esko Viljanen) kanssa olimme paljon tekemisissä vapaa-ajalla. Tämän ajan kolumnisteista Tiernapojalla (Kai Linnilä) oli aina mielenkiintoista sanottavaa.

Kuka toimittaja sitten on tehnyt vaikutuksen?

-Marjatta, vastaa Sinikka.

-Minusta Marjatta Syrjänen oli niin hyvä kirjoittaja, hänen juttunsa olivat helppolukuisia ja vetäviä tyyliltään ja mielenkiintoisia aiheiltaan.

 

Forssan Lehden historia ja Esko Aaltosen elämäkerta ovat pöydällä. Kuvista löytyy tuttuja kasvoja, herää muistoja. Esimerkiksi Esko Aaltosen ura ravintoloitsijana on tyttäreltä unohtunut. Ihmettelemme, mistä tehtaan laitosmiehen poika noihin aikoihin sai rahaa yrityksiinsä, vaikkapa nyt sanomalehden perustamiseen 24-vuotiaana.

-Kansallispankin johtaja oli isän luokkatoveri ja hyvä ystävä, hän ainakin lainasi. Ja olisivatko kauppiassukulaiset auttaneet, pohtii Sinikka.

Menneet yli 90 vuotta lehden julkaisijana Forssan Kirjapainon hallituksessa ja lukijana Sinikka Lahtonen muistaa tasaisina. Sittenkin yksi kriittinen tilanne muistuu mieleen.

-Silloin meinasi tulla kriisi, kun isä oli humaltuneena haastatellut venäläisiä loikkareita. Juttu pääsi lehteen saakka. Siitä ei puhuttu koskaan myöhemmin, mutta sitä ei olisi saanut julkaista. Poliisiviranomainen muistaakseni puuttui asiaan. Neuvostoliitosta ei olisi saanut kirjoittaa mitään kyseenalaista saati halventavaa.

-Niihin aikoihin me Päivikin kanssa olimme sensoreita, Päivikki nimellisesti. Itse tuskin olin edes täysi-ikäinen. Kaikki jutut piti tarkistaa, ettei mitään kiellettyä olisi painettu.

Oliko lehti ennen parempi? Sinikka Lahtonen ei myönnä. Hän elää tätä päivää. FL

 

Uusimmat