Lounais-Häme

Monen vaiheen elokuvaesitys

On noin vuosi 1960. Elokuvateatterin koneenhoitajan päivä alkaa korkeiden portaiden kapuamisella konehuoneeseen, eväskassi toisessa kädessä ja neliskanttinen, painava filmilaatikko toisessa.

Hän laittaa elohopeatasasuuntaajan lämpenemään. Outo hurina ja vihreänsininen valo täyttävät huoneen. 

Seuraavaksi hän vaihtaa valokaarilamppujen hiilet, sytyttää valot saliin ja laittaa soimaan musiikkia levyltä. 

Elokuvakoneeseen 1 hän lataa veronalennusfilmit. Näiden valistavien lyhytelokuvien esittäminen tuo pienen alennuksen elokuvista perittävään huviveroon. Elokuvan ensimmäinen kela menee koneeseen 2.

Täysi filmikela tulee projektorin ylempään koteloon. Filmin alussa on numeroituja ruutuja, joista numero 8 asettuu kuvaporttiin. Kuvaportin ylä- ja alapuolelle tulevat hukkalenkit, sillä kuva pysähtyy 24 kertaa sekunnissa kuvaportin kohdalla vauhdilla, jota ihmissilmä ei huomaa.

Esitys alkaa. Kaikki on valmiina. Vahtimestari soittaa kelloa, koneenkäyttäjä kytkee levymusiikin pois ja laittaa koneen 1 käyntiin. Hän sytyttää valokaarilampun kevyellä kosketuksella ja himmentää valot puoleen salissa. 

Veronalennusfilmissä on pitkä musta jakso musiikilla, joten koneenkäyttäjä avaa mututuntumalla verhot auki valkokankaan edestä. Filmin alussa hän tarkistaa kuvan terävyyden ja säätää kuvan korkeuden.

Veronalennusfilmin pituus on 5–8 minuuttia ja sen hännässä – kuten kaikissa filmeissä – on vaihtomerkit kahdeksan sekunnin välein valkokankaan oikeassa yläkulmassa. 

Ensimmäisen merkin kohdalla koneenkäyttäjä käynnistää koneen ja toisen merkin kohdalla siirtää vaihtoläpän koneelta toiselle. Ääni ja kuva siirtyy koneelta toiselle katsojien huomaamatta.

Elokuva koostuu 4–5 kelasta, joista jokaisessa on 20 minuuttia elokuvaa. Kelat pitää säilyttää alkuun kelattuna kuljetuslaatikossa. Takaisinkelaukseen on oma laitteensa konehuoneessa.

Poliisi käy silloin tällöin elokuvateatterissa tarkastamassa veronalennusfilmien oikeellisuuden.

Valo- ja elokuvafilmit valmistettiin nitroselluloosasta 1950-luvulle asti. Nitraattifilmin ongelma oli sen syttymisherkkyys. Se syttyi jopa +40 asteessa, ja siksi sen tilalle pyrittiin kehittämään turvallisempi materiaali. 1920-luvulta alkaen vähemmän palonarka asetaattifilmi alkoi syrjäyttää nitraattifilmiä.

Vuonna 1927 tapahtuneen tamperelaisen Imatra-elokuvateatterin rajun nitraattifilmipalon vuoksi perustettiin seuraavana vuonna Valtion filmitekninen lautakunta. Siellä elokuvateatterin koneenhoitajille opetettiin sähkön perusteet ja turvallisuusasioita. Opiskelua seurasi harjoittelua omalla paikkakunnalla ja lopulta tiukka tentti Helsingissä. Tämä koulutus lopetettiin 1978.

Forssan Bio-Kaari käytti Italialaisia Fedi IV -projektoreita vuosina 1958–1994. Vuonna 1995 se otti käyttöön jättikelat, joissa oli 2 x 1500 metriä filmiä.

Toinen vanha Fedi IV on nähtävänä Bio-Kaaren teatterisalissa. Sen elohopeatasasuunnin sai uuden elämän hitsauskonemuuntajana. Toinen elokuvakoneista myytiin Tammelaan romuna. 

Kinofilmiesityksiä varten teatterilla on uudempi pitkäsyöttöprojektori, jota Bio-Kaaren johtajan Mauri Korpelan mukaan on käytetty kahdeksan vuotta kestäneenä digiaikana vain yhden kerran. Digitalisaatio on jyrännyt vanhan tekniikan. FL

Tekniikan historiapaloja, osa 4. Aikaisemmat osat julkaistu: Forssan pässi 2.9., Puolimatkan vanha torninosturi 3.9. ja poljettava hammaslääkärin pora 5.9.

Uusimmat

Näkoislehti

21.9.2020

Fingerpori

comic