Lounais-Häme Forssa

"Sapeli!" huikkasivat pytinkiläiset toisilleen – Viksbergissä eli tiivis työläisyhteisö, joka taisi hauskanpidon

Yhteenkuuluvuudentunne oli kenties vahvempaa kuin missään toisessa asuintaajamassa Forssassa. Kutomon työntekijöiden perheillä oli jopa oma tervehdyksensä.
Erkki Tervomaa eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950-luvulla, jolloin hän vietti usein kesiä ja juhlapyhiä mamman ja papan luona Viksbergin pytingeillä. Ajasta on hauskoja muistoja: hän järjesti aikuisille arpajaisia ja myi vihtoja ja matoja. Monella pytinkiläisellä oli mökki Pyhäjärvellä, jonne kuljettiin viikonloppuisin veneillä Loimijokea pitkin. Pytinkien pihalla kisailtiin kesäisin muun muassa pussihyppelyssä. Kuva: Lassi Puhtimäki
Erkki Tervomaa eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1950-luvulla, jolloin hän vietti usein kesiä ja juhlapyhiä mamman ja papan luona Viksbergin pytingeillä. Ajasta on hauskoja muistoja: hän järjesti aikuisille arpajaisia ja myi vihtoja ja matoja. Monella pytinkiläisellä oli mökki Pyhäjärvellä, jonne kuljettiin viikonloppuisin veneillä Loimijokea pitkin. Pytinkien pihalla kisailtiin kesäisin muun muassa pussihyppelyssä. Kuva: Lassi Puhtimäki

Erkki Tervomaa meinaa kellahtaa nenälleen istuessaan riippukeinuun Viksbergissä. Näin päästään oitis veitikkamaisiin lapsuusvuosien tunnelmiin.

Tervomaan ollessa pikkupoika riippukeinun takaisen koivikon paikalla sijaitsivat Axel Wahrenin rakennuttamat työväenasunnot eli pytingit. Tervomaan isovanhemmat, kutojana ja sahan työjohtajana työskennelleet Regina ja Voitto Leino, asuivat pytinkiryhmän läheisyyteen vuonna 1929 rakennetussa Isotalo-nimisessä asuinrakennuksessa, niin kuin Lauri-setäkin. Kustaa-setä eleli pienemmässä pytingissä.

– Veljeni kanssa vietimme 1950-luvulla mamman ja papan luona kesälomat ja melkein kaikki pyhätkin. Ensimmäisenä, kun tulimme, ajoimme tukan kaljuksi Kauppakadulla, ja kesä alkoi siitä.

Voi pojat, millaisia suvia ne olivatkaan!

– Kesäloman aloittajaiset, jolloin koko tehdasväki pääsi yhtä aikaa lomalle, olivat maailman iloisimmat juhlat. Ihmettelin, voiko noin isoa kuparikahvipannua ollakaan.

Häviäjä sai halpaa makkaraa

Pytingeillä asui vain kutomon työntekijöitä perheineen. Siksi yhteenkuuluvuudentunteen sanotaan olleen siellä voimakkaampaa kuin missään toisessa Forssan asuintaajamassa.

Jouluaattona väki kokoontui kulkurinkuusen ympärille leikkimään piirileikkejä. Naisilla oli potkukelkkakilpailuja, ja Viksbergin Virityksen järjestämät kaupunginosien väliset hiihtokilpailut olivat tapaus paikkakunnalla.

– Minulla oli erittäin vaativa tehtävä, kun juoksutin loppuaikoja maalista papan keittiössä olleeseen kilpailutoimistoon, Tervomaa kertoo.

Voittajat palkittiin alpakkalusikoin ja häviäjille annettiin joka kisassa Hakalan halpaa makkaraa.

– Joku otti kesän pussihyppykisan niin tosissaan, että treenasi vintissä koko talven, eivätkä alakerran porukat saaneet nukuttua.

Hiet huuhdottiin pihasaunassa, jossa oli äijien vuoro, naisten vuoro ja lopuksi sekavuoro.

– Siellä oppi ottamaan löylyä, Matti Lehti naurahtaa.

Vapautuviin pytinkiasuntoihin oli aina paljon pyrkijöitä, sillä vuokra oli halpa ja sähkö miltei ilmaista. Kuva: FL Arkisto.

Snapsi, Basso ja Romsiska

Lehti muutti 1940-luvun alkupuolella vanhempiensa kanssa asumaan meijeriä lähinnä sijainneeseen pytinkiin. Sylvi-äiti työskenteli kutojana ja Toimi-isä laitosmiehenä.

Vaikka Lehdellä ja Tervomaalla on vajaa kymmenen vuotta ikäeroa, leikkivät he joskus samoissa porukoissa.

– ”Sapeli” sanotaan vieläkin aina, kun Ekin kanssa nähdään, Lehti kertoo.

Sapeli oli viksbergiläisten oma tervehdys. Tehtaalaiset olivat innokkaita keksimään toisilleen myös lempinimiä. Tervomaan pappaa sanottiin Snapsiksi ja Åbergin Suloa Bassoksi. Pytingeilä asunut lihava matami oli Romsiska.

Hyväntahtoisia jäyniäkin tehtiin. Lapset soittelivat pirunviulua räätälipariskunnan ikkunan alla ja heittelivät Isotalossa asuneen Artturin seinään jäädytettyjä lumipalloja.

Vanhemmat ihmiset puolestaan peljättelivät lapsia lakanaan pukeutuneina kummituksina.

– Syksyn pimeillä juoksimme Viksbergin kartanon kaluvajoissa vanhempi mies turvanamme. Se oli pienistä pojista jännää, Lehti kertoo.

Viksbergin pytingit rakennettiin vuosina 1855–1858 Kutomon eteläpuolelle pienelle kumpareelle puolikaaren muotoiseksi ryhmäksi. Pytinkiryhmää vastapäätä oli pitkä talousrakennus, jossa oli liitereitä, käymälöitä, pesutupa ja pakari. Kuva: FL Arkisto.

Maailman pisin paskahuussi

Ensimmäinen Viskbergin pytingeistä valmistui 1855 ja seitsemäs kolme vuotta myöhemmin. Tämän paremmin työläinen ei tuolloin voinut asua, vaikka nykymittapuulla olot olivat ankeat.

– Tuuli puhalsi seinistä läpi ja tiskivesi jäätyi talvella hellalle. Ei ollut vettä eikä sisävessaa, Tervomaa kuvailee.

Taloissa oli alun perin yhdeksän huonetta, joista viisi sijaitsi alakerrassa ja neljä yläkerrassa. Yhden huoneen asunnossa saattoi asua kymmenhenkinen perhe.

Jokaiselle perheellä oli perunamaa ja ulkorakennuksessa oma liiteri ja käymälä, josta lämpiminä kesäpäivinä lehahti tympeä tuoksu.

– Se oli maailman pisin paskahuussi, Tervomaa sanoo.

Polttopuut piti kantaa asuntoihin. Liiteri sijaitsi pitkässä ulkorakennuksessa, jossa oli myös käymälät. Kuva: FL Arkisto
Polttopuut piti kantaa asuntoihin. Liiteri sijaitsi pitkässä ulkorakennuksessa, jossa oli myös käymälät. Kuva: FL Arkisto

Ensin oli Jumala, sitten Finlayson

Pytinkien vetovoimaa kuvaa, että jälkipolvet jäivät usein yhteisöön. Åbergeita asui pytingeillä ainakin neljä polvea, ja Lehtosia eleli vuokrayksiössä yli sata vuotta.

Museoviraston esitys Viksbergin pytinkien suojelemisesta ei mennyt läpi, ja yli satavuotiaita pytinkejä alettiin purkaa vuonna 1976. Kuva: FL Arkisto
Museoviraston esitys Viksbergin pytinkien suojelemisesta ei mennyt läpi, ja yli satavuotiaita pytinkejä alettiin purkaa vuonna 1976. Kuva: FL Arkisto

Matti Lehtikin meni jo 14-vuotiaana sahalle ja myöhemmin tehtaalle painovalssitöihin.

Pytinkiläisten kesken luokkaeroja ei tunnettu, sillä kaikilla oli sama työnantaja.

– Ensin oli Jumala, sitten Finlayson ja sen jälkeen pitkä matka ennen kuin tuli mitään muuta, Tervomaa kuvailee.

1960-luvulla ihmisten elämänpiiri alkoi laajentua. Lehti lähti töihin Ruotsiin ja Tervomaakin varttui aikuiseksi. Alkeellisiksi muuttuneiden pytinkien purku aloitettiin vuonna 1976.

– Kyllähän se harmittaa, mutta kaikkea ei voi pitää. Se on luonnon laki, Lehti tuumaa. FL

Lähteinä on käytetty myös Risto Peltovuoren teosta Forssan historia (1993) ja Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja museoyhdistyksen Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XLI (1964).

Lue myös: Isotalon viimeiset asunnot valmistuvat loppukesällä – Vuokralaisia on tarjolla jonoksi asti (FL 12.7.2020)

Pytinkien rakentaminen alkoi 1855

Forssan perustanut tehtailija A. W. Wahren rakennutti Viksbergin pytingit kutomon työntekijöiden asunnoiksi nykyisen Helsingintien läheisyyteen. Seitsemän kaksikerroksista pytinkiä valmistuivat vuosina 1855–1858.

Pytingit olivat arkkitehti G. Th. Chiewitzin käsialaa, ja ne sijaitsivat kutomon eteläpuolisella kumpareella puolikaaren muotoisessa ryhmässä. Yhdessä talossa asui useita perheitä tai yhteismajoituksessa jopa 60 tyttöä.

Pytinkiryhmää vastapäätä oli pitkä talousrakennus, jossa oli liitereitä, käymälöitä, pesutupa ja pakari.

Museovirasto teki vuonna 1975 Hämeen lääninhallitukselle esityksen pytinkien suojelemisesta. Seurasi kiivas kirjeenvaihto Finlaysonin ja Museoviraston välillä. Museovirasto hävisi, ja pytingit purettiin kesällä 1976.

Finlaysonin oli määrä rakentaa pytinkien paikalle kehräämö. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, ja kehräämö sijoitettiin Kajaaniin.

Pytinkialueen rakennuksista on ainoana jäljellä arkkitehti Tiitolan suunnittelema Isotalo-niminen kerrostalo, jonka Marko Varalahti osti kiinteistöyhtiö Renorilta vuonna 2014. Viimeiset remontoidut vuokra-asunnot valmistuvat loppukesällä.

Uusimmat

Näkoislehti

10.8.2020

Fingerpori

comic