Lounais-Häme Loimaa

Seija Kylä-Markula ei aio mennä kuoltuaan arkkuun: Hän aikoo matkata krematorioon räsymatossa

Seija Kylä-Markula kutoi sateenkaaren väreissä hehkuvan räsymaton, Tuonelantakin, jossa hän aikoo tulla kannetuksi krematorioon.
Seija Kylä-Markula sanoo katselleensa totuutta silmiin kutoessaan Tuonelantakkiaan.
Seija Kylä-Markula sanoo katselleensa totuutta silmiin kutoessaan Tuonelantakkiaan.

Vuoden 2017 syksyllä loimaalainen Seija Kylä-Markula teetti kahden veljensä kanssa perhehaudalle Humppilaan taideseppä Tuuli Wirmanin suunnitteleman Uni-nimisen kupariruusun. Ruusun kolmelle lehdelle on kaksoiskappaleet, joissa on valmiina sisarusten nimi ja syntymäaika. Aikanaan lehdet kiinnitetään hautakiveen kuolinpäivillä varustettuina.

Jo tuolloin Kylä-Markula mietti kohtuuttomia ja tyhjänpäiväisiä hautauskuluja ja totesi itselleen riittävän vaikkapa räsymaton arkun korvikkeeksi tuhkaukseen. Matto on jo valmistunut ja saanut nimekseen Tuonelantakki.

– Tein maton kudontapiirissä ja liitin siihen vyötteet kangaspuiden polkimien langoista, jotka kyllä kestävät. Tuonelantakkia – ja minua takkiin pukeutuneena – pystyy neljä ihmistä kantamaan, Kylä-Markula kertoo.

Kudontapiirissä opettaja pyysi Kylä-Markulaa kertomaan, mitä on tekemässä.

– Kerroin, ja yksi mummo hätkähti. Ajattelin kuitenkin, että tämähän on ihan sellainen asia, mitä itse kukin voi pohtia. Myöhemmin joku kysyi, että entä jos putoan Tuonelantakista. Eihän se mitään haittaa, kun siinä ei satu.

Takki ilman taskuja

Seija Kylä-Markula kutoi Tuonelantakkinsa siksi, että hänen hautajaisensa tulisivat mahdollisimman helpoiksi ja kustannukset vähäisiksi.

– En ymmärrä, miksi pitäisi polttaa rahaa hautajaisten takia. Tuonelantakki on myös ekoteko, siitä ei jää myrkkykasoja kuten ruumisarkun polttamisesta. Lisäksi tämä on minun näköiseni. Räsymaton sisällä on viimeiseksi paidaksi tarkoitettu vanha kapiopaita ja kasvoliinaksi pieni, virkattu pöytäliina, Kylä-Markula kertoo.

Sillä, miksi Kylä-Markula valitsi sateenkaaren värit, on oma tarinansa.

– Olin 12-vuotias, kun isäni sai syöpädiagnoosin. Lääkäri sanoi, ettei isä elä enää kauan. En häkeltynyt, sillä olin vakuuttunut siitä, että isä paranee, kun rukoilen joka ilta. Puolen vuoden kuluttua isä nukkui ikiuneen, ja minä olin vihainen Jumalalle.

Eräänä yönä nuori Seija katseli kuutamoa ja tähtitaivasta, tiesi, että isä on siellä taivaalla ja näkee tyttärensä.

– Olavi Virran laulusta Sateenkaaren tuolla puolen löysin sanoituksen, jonka avulla pystyin selättämään suruni. Isä oli taivaassa ja ok sellainen kaikkivaltias, joka ei kuuntele lasta. Seuraavaksi menen itse sateenkaaren tuolle puolen takissa, jossa ei ole taskuja.

Kun oma poika Kimmo kuoli nuorena liikenneonnettomuudessa, Kylä-Markula käsitteli myös maailman raskaimman menetyksen omalla tavallaan.

– Perustin liikennevakuutuksesta maksetuilla rahoilla hänen nimeään kantavan säätiön, jolle keräsimme ystävieni kanssa varoja järjestämällä kabareetapahtumia. Joka ikisessä kabareessa, jonka säätiön nimen alla pidimme, Kimmo oli läsnä. Läheisimmät ihmiset eivät koskaan kuole sydämestä.

Pappia ei tarvita

Seija Kylä-Markula on järjestänyt hautausasiansa koko lailla valmiiksi.

– Kuinka vahva elämänilo siitä tuleekaan, kun saa olla omissa hautajaisissaan läsnä. Tietenkin kuolema on vakava asia, ja herkästi joku voi kokea Tuonelantakkini rienaamiseksi, mutta kun minä oikeasti haluan tällaisen simppelin jutun. Ja mahdollisimman yksinkertaisen tilaisuuden, pappeja ja lukkareita siellä ei tarvita, Kylä-Markula sanoo.

Kylä-Markula on suunnitellut, että hänen edesmenneen sisarensa tyttäret voivat hakea tuhkat krematoriosta ja sirotella ne uurnalehtoon. Jälkeen jäävä omaisuus menee suvulle.

– Vielä virkkaan pienen pussin, jossa on tiivis silkkivuori. On sitten valmiina, kun tytöt lähtevät tuhkaa hakemaan. Krematorio on vielä kysymysmerkki, sillä se edellyttää arkkua, mutta toisaalta krematoriot ottavat myös toiveita vastaan. Selvitän tämänkin.

Kylä-Markula sanoo valmistelujen olevan katsomista elämän silmiin. Ja kuoleman.

– Runossaan Tuskan hukuttaminen Kaarlo Sarkia kirjoittaa, että kuolo elämän lie kaksoissisar. Siten kuolema on elämänkumppani. En pelkää, sillä olen jo kolmesti ollut lähellä kuolemaa sydänsairauteni vuoksi. Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sillä se tulee. Projekti on myös voimistanut näkemystäni siitä, että elämä on antanut minulle niin paljon ja antaa joka päivä.

 

 

Juttu on julkaistu Seutu-Sanomissa 19.2.2020. 

Uusimmat

Näkoislehti

26.11.2020

Fingerpori

comic