Lounais-Häme

Sodan kauhut siirtyivät seuraavalle sukupolvelle

 

Tuoreessa Sodan murtamat -dokumenttielokuvassa tarinaa kertovat sodassa järkkyneiden nuorten miesten lapset. Kahdeksan päähenkilön joukossa on Forssasta Satu Vaarula, joka syntyi 23 vuotta sodan jälkeen mutta jonka alitajuntaa jäivät jäytämään isän kertomat sotakokemukset.

Satu Vaarula antaa dokumenttielokuvan julisteessa kasvonsa näille isiensä lapsille. Lisäksi julisteen yläosassa hän on kahden muun sisaruksensa kanssa. Kaikkiaan sisaruksia on seitsemän.

Dokumenttielokuva käsittelee vaiettua kansallista traumaa. Sodasta palasi osin umpimielisiä ja varsinkin humalapäissään arvaamattomia miehiä, joten lasten oli syytä olla varuillaan.

Sadun isä Erkki Savolainen oli syntynyt Karjalankannaksella Kivennavalla vuonna 1919 ja suorittanut varusmiespalvelunsa talvisodan aikana. Hän palveli jatkosodan eläinlääkintämiehenä, kotiutui ruumiillisesti hyväkuntoisena ja perusti tilan Pälkäneelle. Hän kuvasi kuitenkin myöhemmin, että hänen terveytensä jäi rintamalle. Sankaruutta tai ylpeyttä hän ei tuntenut.

Lapset menettivät osan huolettomuudestaan, kun isä oli olemukseltaan vihainen, pelottava ja kovin etäinen – kuin ulkopuolinen. Lapset eivät saaneet häntä häiritä.

– Hän ei ollut riehuja eikä saanut raivokohtauksia. Hän oli kuitenkin kovin hermostunut eikä kestänyt, jos vaikka joku maatilan kone ei tullut heti kuntoon, Satu Vaarula kertoo.

Hänen isänsä puhui sodan hirveyksistä usein ja pitkään mutta ilman tunteita.

– Hän puhui monotonisesti, mitä tapahtui, ei miltä tuntui.

Isä ei pystynyt täysin palaamaan sodan jälkeiseen todellisuuteen. Sota on Vaarulasta niin luonnoton olotila, että sellaisen jälkeen hänen isänsä käytös oli oikeastaan normaalia.

– Hän ei koskaan tullut sodasta. Hän ei koskaan ollut läsnä.

Satu Vaarula arvelee, että hänen isänsä eli kahden maailman välisessä jännitteessä, jota yritti osin purkaa puhumalla. Lapset saivat pakkosyöttönä siitä ison osansa ja kokivat turvattomuutta.

Pieni tyttö ei kyennyt järkiperäisesti käsittelemään kerrottuja sodan julmuuksia, vaan ne painuivat hänen alitajuntaansa ja synnyttivät pelkoa.

– En lapsena miettinyt sotaa, vaan miten saisin järjestettyä maailman niin, ettei yötä ole. Pelkäsin pimeää ja olin hereillä.

Aikuisena Satu Vaarula on nähnyt painajaisia sotatilasta.

– Haluaisin, että sotatila loppuisi alitajunnastani.

Kun Satu oli 9-vuotias, äiti erosi isästä ja muutti kolmen pienimmän lapsen kanssa Forssaan ja työskentelemään Finlaysonille. Sadun käydessä myöhemmin vierailuilla Pälkäneellä isä tapasi olla humalassa. Isä kuoli raihnaisena 1994.

Haastatteluiden ohella Sodan murtamat -dokumenttielokuvan elementteinä ovat sotilaiden kirjeet rintamalta, psykiatriset potilaskertomukset ja puolustusvoimien rintamakuvaajien materiaali.

Satu Vaarula on tyytyväinen, että päätyi elokuvaan mukaan. Hän kuvaa elokuvan syyskuista kutsuvierasnäytöstä ja sitä seurannutta keskustelua yhteisölliseksi kokemukseksi, kun elokuvaan haastatelluilla on yhtäläisiä kokemuksia.

Palautteen perusteella hän kokee, että traumaattiset sotakohtalot ovat leimanneet suoraan tai välillisesti koko kansakuntaa. Jälleenrakentamisen aikaan ei puhuttu omista tuntemuksista. Moni on sittemminkin uppoutunut työnarkomaniaan.

Sodan murtamat -elokuva on kuin lähtölaukaus Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmalle. Satu arvioi, että tämä dokumentti, joka tuo esiin vain 17–19-vuotiaana sotaan lähteneiden kokemuksia, voi tulla vielä lähemmäs katsojiaan kuin Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Tuntematonta hän itse on katsonut aina herkistyneenä, isänmaallisin tuntein.

Hän järkeilee isänsä jääneen kiinni vihaan, sillä tappaminen vaatii myötätunnon ja hyvän sulkemista pois.

– Torjutut tunteet vievät suuresti energiaa, hän arvioi koulutettuna Rosen- ja fysioterapeuttina. FL

 

Uusimmat