Lounais-Häme

Villasukkia sinivalkoisin raidoin

Jokiläänin kansalaisopiston kutojat kutoivat 45 villasukkaparia jokioislaisille sotaveteraaneille.

Noh, oikeastaan sukkia riitti myös ypäjäläisille ja humppilalaisille sotaveteraaneille ja vähän myös Hämeenlinnaan.

-Kiitokset kutojille, Jokioisten Sotaveteraanien sihteeri Inkeri Koskela kiittelee Helvi Vistiä ja muita kutojia jakaessaan sinivalkoisin raidoin koristeltuja sukkia Jokioisten palvelutalossa.

Kyse on Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta -facebook-ryhmän kampanjasta.

Ryhmän kutomat sukat jaetaan tämän vuoden aikana Suomen Sotaveteraaniliiton, Rintamaveteraaniliiton ja Sotainvalidien veljesliiton kautta.

Myös Maija Salminen sai omat sukkansa. 90-vuotias Salminen oli sodan loppuvuosina pikkulottana.

-Muistan sotavuodet työtehtävien kautta, Salminen muistelee.

Karjalasta kotoisin oleva Salminen kertoo, kuinka hän oli 16-vuotiaana mukana karjankuljetusreissulla. Kylän nuoret lähtivät kuljettamaan 30 lehmän laumaa Laatokan rannalta kohti Pylkönmäkeä. 400 kilometrin matkaan meni kolme viikkoa.

-Mukana oli kaksi aikuista, jotka sanoivat, etteivät he saaneet nukuttua koko matkan aikana. Me nuoret menimme nurmikolle makaamaan ja nukahdimme heti. Nuorena sitä ei osannut ottaa asioita vakavasti.

Nuoret olivat mukana muissakin maatilan töissä. Kun viljat oli korjattu, armeijan autot hakivat sadon ja viljat vietiin juniin.

Sodan jälkeen Salmisen perhe asettui ensin Pylkönmäelle. Kauppias-isä haki kuitenkin kauppapaikkaa Varsinais-Suomen puolelta ja perhe muutti taas.

-Sitten tapasin mieheni ja muutimme Paraisilta Jokioisille vuonna 1953.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Salminen oli kotona, kun pojat olivat pieniä.

-Sen jälkeen menin töihin, ensin ompelin vaatteita ja sen jälkeen olin eläkeikään asti laitoshoitajana terveyskeskuksessa.

Salminen jäi eläkkeelle vuonna 1989. Hänen miehensä kuoli yhdeksän vuotta sitten ja sen jälkeen Salminen on asunut yksin rivitaloasunnossaan Jokioisten keskustassa.

Pojat asuvat samalla paikkakunnalla ja veteraanilla on jo yksi lapsenlapsenlapsikin.

Salminen sanoo olevansa tyytyväinen elämäänsä. Hän käy silloin tällöin Lamminniemessä kuntoutuksessa.

-En ole tarvinnut kotona paljon apua. Ruuan saan kunnalta kolme kertaa viikossa ja veteraanien järjestämä siivooja käy kerran kuussa.

Koijärvellä syntynyt 92-vuotias Paavo Lehtonen päätyi Jokioisille Ypäjän ja Forssan kautta.

Asepalvelukseen hän astui vuonna 1943. Hän oli ensin Mustialassa jalkaväessä, kunnes hänet määrättiin Helsingin edustalle ilmatorjuntakoulutukseen.

-Tähystin suurimman osan sodasta lentokoneita kirkkailla valoilla. Se oli sellaista paikallaan oloa. Onneksi ei tarvinnut Lappiin lähteä.

Sodan jälkeen Lehtonen jäi vielä Santahaminaan hevosmieheksi.

Vuonna 1945 hän palasi lapsuudenperheensä luo Ypäjälle ja lopulta Kuumaan. Lehtosen isä sai valtiolta maata raivattavaksi.

-Aloimme raivata peltoa isän kanssa. Kuutena kesänä saimme raivattua kymmenen hehtaaria.

Isä oli kuitenkin alkanut sairastella ja hän myi lopulta pellot takaisin valtiolle. Nykyisin kovalla työllä raivatuilla pelloilla on huoltoasema. Se vähän vihlaisee, Lehtonen sanoo.

Kun Lehtosta alkoi kiinnostaa tansseissa käynti, ei siellä kauan tarvinnut yksin käydä. Vaimo löytyi nopeasti.

Lehtonen muutti vaimon kotitaloon. Hän autteli aluksi talon vanhaa pappaa.

-Emme menneet naimisiin ennen kuin 1969. Asuimme yhdessä, kun kukaan ei käskenyt poiskaan, Lehtonen virnistää.

Kun Forssassa oli kova rakennusbuumi, aloitti Lehtonenkin työt puutyöfirmassa. Hän oli firmassa eläkeikään asti.

-Muutimme elokuussa vaimon kanssa tänne palvelutaloon. Mikäs täällä on ollessa, mies miettii.

Alun perin forssalainen Arvo Jarkala lähti sotaväkeen Kouvolaan vuoden 1942 lokakuussa. Sieltä matka jatkui Laatokan rantojen kautta Syvärille Lotinanpeltoon ja Shemenskiin, jossa hän haavoittui.

-Olin kuukauden Iisalmen sotasairaalassa ja sieltä menin Karjalankannakselle Äyräpäähän.

Hän ehti taistella myös Lapissa; Jarkalan mielestä Lapin sota oli melkoista ihmisrääkkäystä. Sodan jälkeen hän jatkoi armeijan palveluksessa. Ensin hän oli Porkkalassa rajavartiossa ja laivastossa Turussa.

-Turusta löysin naisystävän. Hän oli lastenkodilla töissä, Jarkala muistelee.

Pariskunta tuli Lounais-Hämeeseen, mutta koska morsian oli inkeriläinen, he eivät saaneet vihkilupaa neljään vuoteen.

-Ehdimme saada kaksi lastakin ennen kuin lupa myönnettiin.

Jarkala sanoo, että hänen koko elämänsä on ollut taistelua. Ei tosin enää Jokioisilla palvelutalossa.

-Olen ollut koko elämäni ajan tarkka asioista ja suojellut heikompia, Jarkala sanoo ja lisää, että häntä harmittaa, että ihmiset eivät enää ole nuhteettomia, varsinkaan poliitikot. FL

 

Uusimmat