Mielipiteet

Alpon tiedefilosofiaa avaten

Alpo Suhonen moittii minua viihteellisyyden ymmärtämisestä (FL 19.10). Samalla hän sivuaa kirjoituksessaan aihetta, jolle pantiin piste jo toisen maailmansodan aikana. Kyse oli tieteiden välisestä suuresta sodasta (Big Sience War). Siihen osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät ja rajalinja oli juuri Alpon kirjoituksessaan esittämä. Siis luonnontieteet ja ihmistieteet sekä humanistien epätoivoinen tapa löytää ihmiskasvoista tapaa selittää taiteensa kautta ihmisluonnon kauheudet.

Suomessa tätä samaa käytiin vähemmän tieteellisesti etenkin sisällissotiemme aiheuttamien haavojen hoidossa. Kyse ei ole viihteellisestä keveydestä ensinkään, olkoonkin että elämme tänään myös kiekkovalmentajien oppien mukaan ja heidän kirjojaan lukien. Heistä eniten ovat olleet äänessä jo keski-iän aikoa ylittäneet ja Yhdysvalloissa vierailleet leijonamme. Tekstit vilisevät paikallista slangia. En luettele heidän nimiään. Varon mainostamasta.

Uudelleen tieteen sota nosti päätään 1990-luvun jälkipuoliskolla. Silloin vastakkain asettuivat tieteen realismi ja postmodernismi. Silloinkin kirjoiteltiin objektiivisuuden harhoista ja taide oli silloinkin se, joka uudisti, ei tiede. Sota alkoi New Yorkin yliopiston fysiikan professorin Alan Sokalin kepposesta. Sokal parodioi postmodernien intellektuellien tapaa käsitellä fysiikkaa ja matematiikkaa kulttuuriteorioissaan. Maalitauluina olivat etenkin sosiaalinen konstruktivismi ja tietoteoreettinen relativismi. Käsitteet löytyvät Wikipediastamme. Tämä nolo tapaus löytyy sekin käsitteellä ”the Sokal affair”. Se muistuttaa Alpon tapaa sivuuttaa hänen nyt jälkilämmittelemänsä postmodernin maailmankuvan kritiikki jääkiekkovalmentajien opeilla.

Sokal kirjoitti yhdessä Louvainin yliopiston professori Jean Bricmontin kanssa teoksen ”Impostures intellectuelles”, jossa he luettelivat kaikkiaan kymmenen todella nimekästä ja ansaan eksynyttä postmodernismin edustajaa. Heidän nimensä löytyvät nekin Wikipediastamme. Nolaus kun on jäänyt tieteen historiaan, olkoonkin että Sokal myönsi temppunsa rikkoneen tieteellisen julkaisun hyvää käytäntöä ja pahoitteli sitä. Samalla ilmiö nähtiin tuon ajan poliittisen oikeiston ja vasemmiston välisenä valtataisteluna. Siis nykytieteen ja vanhan marxilaisen perinteen välillä.

Toinen tulkinta kulki kuitenkin kulttuuritieteilijöiden ja tieteensosiologien sekä luonnontieteitten välillä vallinneena kilpailuna. Vastakkain oli relativistinen ja konstruktivistinen tieteen filosofia, jossa kriitikoiden mukaan juuri tiedekriitikot eivät vain pyri häpäisemään tiedettä vaan ”demystifioimaan” sitä. Nykyisen ilmastomuutoksen kohdalla kiivaimmat väittelijät ovat löytämässä yhteistä pohjaa keskustelulle. Myönnetään, kuinka kulttuuristen tekstien ja taiteen merkitysten tulkinta on se piirre, joka erottaa ihmistieteitä havaintoihin ja kokeisiin perustuvista luonnontieteistä.

Itse en molemmilta suunnilta väitelleenä lukeudu kumpaankaan koulukuntaan. En edes näe tällaista maailmankuvien jakoa muussa kuin mentaalisessa merkityksessä ja juuri viihteenä. Hyvänä ja kevyenä pilana, josta Alpo saa osansa hakkaraisten nauraessa Brysselissä Sokalin tapaan eläen.

Fingerpori

comic

Uusimmat