Mielipiteet

Mielipide: Hiihtokilpailut – Välineurheilua varhaisista kansakouluajoista saakka

Vanhan ajan puusukset ja sauvat. Kuva: Seppo Pessinen
Vanhan ajan puusukset ja sauvat. Kuva: Seppo Pessinen

Kansakoulussa ilmoitettiin hiihtokilpailusta. Nuorimmille latu oli runsaan kilometrin mittainen lenkki. Minulla ei ollut suksia ja koulussa kävin kävellen. Kilpailuhenki tarttui ja sain lainata isän vanhoja, armeijan aikaisia suksia. Ne olivat isot ja painavat, leveämmät kuin yhdelläkään toisella. Huopikkaat pysyivät kiinni nahkaisessa varpaallisessa narulla kiertämällä. Mahtoivatko olla samat sukset, joilla isä voitti hiihtoammunnassa armeijan mestaruuden 1925. Suomen Kuvalehden kannesta näin isän kuvan.

Olin kaikista pojista pienikokoisin. Väliaikalähtö. Melko pian kaikki takaa lähtijät menivät ohitse. Lopulta minäkin pääsin maaliin koulun pihalla. Ulkona ei ollut enää ketään, ei ajanottajaa, eikä muita. Menin sisälle luokkaan, jossa oli menossa palkintojen jako. Ei tarvinnut kysyä, monesko olin.

Seitsemännellä luokalla ollessa tein itselleni omat sukset. Sähköä ei meidän kylässä Paalasmaan saaressa ollut, vaan jokainen kapine oli käsityökalu. Isän apulaisena joskus hääräsin rekiä tekemässä. Siitä vain koivulaudasta sahaamaan, veistämään ja höyläämään sopivan pituista ja levyistä suksen tekelettä.

Kärjen taivutuksen konstin näin rekien jalasten teosta. Märkä rätti kärjen ympärille ja lämmityksen jälkeen leivin uuniin. Taivutuksen jälkeen kiinni ja kuivumaan. Monenlaisen työvaiheen jälkeen vielä vintilällä kiertää reikiä jalan kohdalle reunasta riviin, ja taltalla auki. Vahvaa nahkan palaa vaille valmis ja sitten tervaus.

Suksikepit eli sauvat olivat jo monilla rottinkisia, kaupasta ostettuja, mutta me köyhät teimme nekin itse koivusta. Pituus ja paksuus miehen mukaan. Sompaan pajusta rengas ja nahkasta ristiin lumieste. Valmis koulun hiihtokilpailuun, johon tuli joitakin poikia muistakin kylistä. Kilpailu matka oli kolmen kilometrin lenkki.

Välineurheiluksi sekin meni. Lähtö viivästyi ja huhtikuinen iltapäivä lämpeni. Minulla varusteissa ilmeni heikko kohta. Huopikkaiden sitomiseen käyttämäni paperinaru. Se kastui ja katkesi. Onneksi taskussani oli vanillanarua. Siitä vain sideremonttiin vaikka takaa jo mentiin ohi, eikä sitten muuta kuin sisuuntuneena takaa-ajoon. Sain matkalla huutaa ”latua”. Oman luokkani pojat voitin, mutta jäin kirkonkylän pojan taakse toiseksi.

Vanhusta lohduttaa kun saa tappion panna välineiden syyksi.

Uusimmat

Fingerpori

comic