Mielipiteet

Kirroo nii et pilvet seisoo

Otsikon tokaisu on Alastarolta. Joku irvileuka väitti taannoin, että perussanastomme on nykyisin 600 sanaa. Loput on kolojen tilkitsemistä: kiroilua, isoja ja pieniä perkeleitä ja sukuelinten nimiä suun täydeltä.

Vieraskieliset kirosanat eivät puheen tasoa nosta. Arabiemiraateissa turistin livauttama kirosana vie tänä päivänä putkaan.

Kirosanojen käyttöä pidetään huonona käytöksenä tai raivon purkamisena.

Monet nykyisistä voimasanoista ovat peräisin kirkollisesta kielestä, kielteiseksi katsottuja: saatana, helvetti, tai merkityksestään irrotettuna karkeita: jumalauta.

Tavoite on vahva tunnereaktio, joka syntyy uskonnosta ja sukupuolisanastosta otetuista sanoista. Suomalaisen kirosanaston kulmakivi taitaa olla perkele.

Se oli voimasana jo kantasuomessa. Vastineita löytyy monissa itämerensuomalaisissa kielissä, merkiten pirua, pahaa henkeä, helvettiä ja manalaa. Baltiassa siihen liittyvät ukkonen ja salama.

Paholaisen tutuin rinnakkaisnimi piru on ehkä sivumuoto perkeleestä, kuten miedonnettu pahuskin. Manalan eli vainajalan hallitsija Louhi oli pelätty sairauksien lähettäjä, mutta pirun kaltaista kaiken pahan edustajaa ei Suomessa ennen kristinuskon tuloa tunnettu.

Agricola lisäsi jumalaluetteloonsa tontun rinnalle pirun, 12-jumalaisen Olympoksen rakentamiseksi, mutta myös kasvatuksellisista syistä.

Puhe pirusta upposi kansaan, eikä aivan toivotulla tavalla. Pimeyden ruhtinasta ei pidetty pahuuden edustajana vaan eräänlaisena mukanaolijana, vääryyksien kostajana, köyhien puolustajana.

Pirun kanssa solmitut sopimukset takasivat herrojen ja suurtalonpoikien vaurauden, hyvän metsästysonnen ja pelimannin soittotaidon. Moisista sopimuksista oli vaikea päästä irti. Yleensä piru peri omansa.

Pirun pelättiin tulevan paikalle, jos sitä kutsuttiin oikealla nimellä. Kiertoilmaisuja olivat Vanha-Erkki, Vanhakas, Pihka-Turjus ja Juutas.

Meille lapsille opetettiin, ettei saa kiroilla. Pojankoltiaisten puheissa aikuisten selän takana oli penteleitä. Tuttujen pikkutytär sihisi auton takapenkillä: Tampere, Tampere. Selvisihän tuo. Isotveljet opettivat kiroilun alkeita: samperi, samperi.

Oma kiroiluni pysähtyi vanhoilta Ilmajoen sukulaisilta kuulemaani tarinaan: Ikänsä kovana kiroilijana tunnettu muori meni myöhään illalla saunaan. Apuna oleva pikkupiika ei ehtinyt mukaan, kun ovi paiskautui kiinni.

Saunasta kuului römeä ääni: Tuhansia sinä oot meitä huutanu, mutta yksinkin minä sun vien. Piika juoksi hakemaan apua. Kun saunan ovi saatiin auki, oli lauteitten kaiteella vain muorin nyljetty nahka. Monesti kutsuttu hakija oli ottanut omansa.

Ymmärrän, jos vasaralla peukaloonsa täräyttänyt helpottaa oloaan kirouksella. Mutta jatkuva puheen tilkitseminen kirouksin ajasta, paikasta ja kuulijoista piittaamatta on murheellista.

Rivo, rienaava ja törkeä kielenkäyttö, noituminen, sadattelu ja manailu auttanee hetkellisesti. Vaikutus ihmissuhteisiin voi puolestaan tuntua pitkään.

Kuka meistä haluaa tulla kirotuksi alimpaan helvettiin tai kirota sinne jonkun toisen? Vanha rukous anoo: kielen synneistä varjele meitä, oi Herra.

Liisa AhtiForssa

Uusimmat