Mielipiteet

Lähi-idän konfliktin taustoja ei kovin suppeasti pysty selittämään

Israelin pommi-isku nostatti savupilven Gazan päälle maanantaina 17. toukokuuta. Viikon kestäneissä väkivaltaisuuksissa on kuollut yli 200 ihmistä, joista suurin osa on palestiinalaisia. Kuva: Mohammed Abed
Kuvituskuva. Kuva: Mohammed Abed

Jukka Nummelin käsitteli (FL 28.5.) Lähi-idän konfliktin taustoja ja totesi tällä palstalla 26.5. olleen kirjoitukseni suppeaksi. Se johtui keskittymisestäni vain viimeisimmän konfliktin pääkohtiin.

Kritiikkini suomalaista mediaa (YLE, HS, iltapäivälehdet jne) kohtaan johtui yksipuolisesta uutisoinnista ja Israelin vastaisista asenteista. Koska se ei halua käyttää Israeliin myönteisesti suhtautuvia lähteitä, siksi ei kerrottu esim. Jerusalemin Sheikh Jarrahin asuntokiistan todellisista näkökulmista. Asuntokiistan taustoja avaa hyvin vaikkapa professori Avi Bell: ”Understanding the Sheikh Jarra property Dispute”.

Raamatusta ja historiasta yleensäkin tiedämme, Israelin valtio on yli 3000 v. vanha tosiasia ja että Israelin maan alueella ei ole koskaan sijainnut itsenäistä palestiinalaisvaltiota. Rooma hävitti Jerusalemin ja karkotti juutalaiset Israelista v. 70 jKr. muihin maihin. Silti on pieni määrä heitä asunut kautta aikojen historiallisen kotimaansa alueella.

Roomalaiset antoivat maalle Israelin arkkivihollisten filistealaisten mukaan nimen Palestiina. Israelin kansan lähes 2000 v. kestäneen hajaannuksen aikana maa oli eri valloittajien hallussa 1516-1917 ja 1. maailmansodan jälkeen brittiläinen mandaattihallinto Israelin valtion uudelleen perustamiseen 1948 asti.

Uusien valtioiden perustamisesta tehtiin kansainvälisen oikeuden päätöksiä, kun Kansainliitto kokoontui 1920 San Remon kokoukseen, jossa jaettiin maata niin juutalaisille kuin arabeille. Arabeille luovutetusta Ranskan mandaattialueesta muodostettiin Irakin, Syyrian ja Libanonin valtiot. Britannian mandaattialueella annettiin vain juutalaisille valtiolliset oikeudet perustaa kansallinen kotimaa alueelle, johon kuului nykyisen Israelin valtion lisäksi mm Juudea/Samaria ( Länsiranta) ja Jerusalem itäosineen.

Arabeille annettiin tällä alueella kansalais- ja uskonnolliset oikeudet. Kansainliiton päätökset siirtyivät 1946 YK:n peruskirjaan, jonka artikla 80 takasi juutalaisen kansan oikeuksien säilymisen Palestiinan mandaattialueella. Juutalaisille annettuja kansainvälisen oikeuden päätöksiä rikottiin jo 1922, kun Israelille luvatusta alueesta jaettiin 77 % palestiinalaisarabeille ja siitä 1946 syntyi Jordanian valtio.

YK ehdotti 1947 Israelille jätetyn 23 % jakamista vielä arabeille ja juutalaisille. Israel hyväksyi jaon, mutta arabit eivät sitä hyväksyneet, koska vaativat koko aluetta itselleen. Israelin julistauduttua itsenäiseksi 1948, arabit aloittivat heti hyökkäyssodan Israelia vastaan häviten sen ylivoimastaan huolimatta.

Vaikka Lähi-idässä on tänä päivänä 21 arabimaata ja yksi juutalaisvaltio, eivät naapurivaltiot Egyptiä ja Syyriaa lukuun ottamatta, ole tahtoneet hyväksyä Israelin olemassaoloa islamistisista lähtökohdista johtuen. Samoin ennen 1967 sotaa ei milloinkaan ollut puhetta Palestiinan valtiosta, vaan juutalaisvaltion poistamisesta Lähi-idästä uskonnollisin perustein.

Voimassa oleva 1964/1967 PLO:n Kansallissopimus ei hyväksy YK:n päätöksiä. Se yllyttää sotaan ja juutalaisen kansan hävittämiseen, etniseen puhdistukseen, joka tulee saavuttaa väkivallan keinoin. Jos PLO on palestiinalaisten taholta se ”maltillinen osapuoli”, kenen kanssa Israelin sitten pitäisi rauhasta neuvotella? Vasta kun Israelin valtion olemassaolo halutaan tunnustaa ja väkivallasta luopua, on aika siirtyä palestiinalaisten ongelmien käsittelyyn.

Fingerpori

comic

Näkoislehti