Mielipiteet

Mielipide: Reunavaltiopolitiikasta Natoon – Suomen turvallisuuspolitiikassa on aiemmin ollut kolme vaihetta

Juho Kusti Paasikiven rintakuva Hämeenlinnan lyseon juhlasalissa. Kuva: Markku Tanni
Juho Kusti Paasikiven rintakuva Hämeenlinnan lyseon juhlasalissa. Kuva: Markku Tanni

Kun kaikkien valehtelijoiden äiti, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, uhkaa kolmannella maailmansodalla, on Suomi menossa Natoon. Siirrymme turvallisuuspolitiikan neljänteen vaiheeseen.

Mitkä olivat ne kolme aikaisempaa? Vasta itsenäistynyt maamme haki 1920-luvulla 1. maailmansodan jälkeen turvaa aluksi ns. reunavaltiopolitiikasta. Tämä tarkoitti erityisesti Viron kanssa solmittavaa löyhää valtioliittoa. Suomen puolelta asiaa ajoi ulkoministeri Holsti ja naapurissa presidentti Konstantin Päts.

1920-luvun lopulta lähtien Suomi suuntautui luontevasti Ruotsiin, jonka kanssa pyrittiin tiiviiseen yhteistyöhön myös ulkopolitiikassa. Näin mentiin talvisotaan saakka. Nyt myös Naton jäsenyyttä harkitseva Ruotsi kieltäytyi kuitenkin mistään valtioyhteydestä; naapurissa arvioitiin, että puolueettomana on paras olla. Ei auttanut, vaikka monet Suomen johtavat sosialidemokraatit Väinö Tannerista lähtien yrittivät taivutella Ruotsin pääministeri Hanssonia talvisodan aattona ja sen aikana.

Pystyimme hyvin sekä talvi- että jatkosodassa puolustautumaan itse torjuen silloisen Neuvostoliiton hyökkäykset. Emme tienneet, että Neuvostoliitto ja Saksa olivat sopineet elokuussa 1939 Suomen liittämisestä naapurimme etupiiriin. Sopimuksen toteuttamista kärtettiin uudelleen välirauhan aikana, mutta Hitlerillä oli jo muita suunnitelmia. Suomi hakeutui Saksa-yhteyteen, mikä oli ainoa vaihtoehto kovassa Neuvostoliiton paineessa.

Suomen ulkopolitiikan kolmatta linjaa sotien jälkeen veti kovalla kädellä – Kekkosen antaessa sivustatukea – aluksi pääministerinä ja sitten presidenttinä J.K. Paasikivi. Hänen linjansa vahvistettiin vuonna 1948 tunnetulla YYA-sopimuksella, jota on sanottu Paasikiven diktaatiksi, koska hän sai sopimuksessa torjuttua Neuvostoliiton diktaattorin Stalinin vaarallisimmat vaatimukset. Sopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutui puolustamaan omaa aluettaan, jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva valtio hyökkää Suomeen tai sen kautta Neuvostoliittoon.

YYA-sopimus sai seuraavina vuosina kohtuuttomankin suuren merkityksen mahtipontisine vuosijuhlineen, mutta se sitoi myös Neuvostoliiton kädet Suomen suuntaan. Varjopuolena olivat itäisen suurvallan monenlaiset vaikutusyritykset Suomen ulkopoliittiseen suuntautumiseen, esimerkkinä pitkä vääntö Efta-sopimuksesta, joka mahdollisti suuntautumisen läntiseen kaupankäyntiin. Tunnettuja ovat myös jatkuvat puuttumiset Suomen hallitusten kokoonpanoon. Yöpakkaset vuonna 1958 olivat ikävä episodi, joka johti Fagerholmin hallituksen hajoamiseen. Vuoden 1961 noottikriisi oli toinen YYA-aikakauden ilmiö: Neuvostoliitto puuttui tulossa oleviin presidentin vaaleihin.

Lopulta Neuvostoliiton hajottua presidentti Mauno Koivisto päätti, että on aika purkaa YYA-sopimus. Alkoi Suomen suuntautuminen entistä selkeämmin länteen, aluksi liittymällä EU:n jäseneksi vuonna 1995. Sen jälkeen on otettu varovaisia askeleita samaan suuntaan: meillä on yhä tiiviimpi puolustusyhteistyö Ruotsin sekä sotilaallinen kumppanuus Naton ja USA:n kanssa: ns. Nato-optio.

Ennen Ukrainan sotaa maamme puolueista vain kokoomus ja RKP kannattivat julkisesti Natoon liittymistä. Nyt sitä vastustaa vain suurin osa Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä ja muutama SDP:n sekä perussuomalaisten kansan-edustaja. Presidentti Niinistön sanoin: Nato on Suomelle ”riittävin” turva.

Uusimmat

Fingerpori

comic