Mielipiteet

Oliko tulossa juhannushäät! Murhaajapuheet veivät morsiamen teloitettavaksi kevätkesällä 1918, valkoinen hääpuku sotkeutui vereen ja saveen

Kirjoittaja Unto Kiiskinen on perehtynyt vuoden 1918 tapahtumiin. Kuva: Tapio Tuomela
Kirjoittaja Unto Kiiskinen on perehtynyt vuoden 1918 tapahtumiin. Kuva: Tapio Tuomela

Pusulan kunnassa Kalle Ranta ja Josefina Saksen aikovat mennä naimisiin. Siinä tarkoituksessa he tapailevat usein, eli seurustelevat. Heidän tulevaisuuden aikomuksiaan varjostavat kuitenkin synkät pilvet, kevään 1918 tapahtumat. Kallen (Kaarlon) nimi on punakaartin jäsenluettelossa, ja hänellä riittää siellä erilaisia tehtäviä.

Tavatessaan heillä on monenlaista keskusteltavaa. Kalle aikoo ottaa tulevan vaimon kotiinsa kahdeksan neliön huoneeseen, jossa on jo pöytä ja kaksi tuolia. Sänky täytyy vaihtaa leveämmäksi, täytyyhän sitä voida olla vierekkäin. Muuten Kallen hankinnat kotiin ovat vaatimattomat, ehkä toinen lautanen ja lusikka tarvitaan.

Joistakin kysymyksistä on neuvoteltava, koska ehdotukset menevät ristiin. Kalle ehdottaa toveriliittoa ilman papin vihkimistä. Sen tilaisuuden voi järjestää nopeasti ja yksinkertaisesti. Josefan äiti on kovasti uskonnollinen ja niin Josefa vaatii kirkollista vihkimistä. Ensin on vain odotettava sodan päättymistä. Huhtikuun viimeisinä päivinä sitä pidetään hyvinkin varmana. Josefa kiirehtii papin luo kysymään, saisiko vihkimisajan helluntaiksi tai ainakin jo juhannukseksi.

Neuvottelua käydään siitä, kuinka häihin on pukeuduttava. Kalle hämmästyy kysymyksen turhuudesta. Hänellä on yhdet suorat housut ja uusi pusero. Kyllä ne köyhälle kelpaa, vähäiset rahat täytyy venyttää niin moneen tarpeeseen. Josefa on nyreissään moisesta nuukuudesta:

Häät ovat vain kerran elämässä. Meistä otetaan kuva muistoksi vielä lapsillekin jos niitä tulee. Minä haluan pitkän, valkoisen hääpuvun. Ostan kankaan omilla rahoillani ja ompelen itse. Jotain juhlallista täytyy elämässä olla, edes silloin kun on omat häät.

Toukokuun alkupuoli. Ei valaise onnen aurinko. Punaisten jäsenluetteloista on tullut kuolemaan tuomittujen lista. Pusulan pappilassa kokoontuu suojeluskunnan esikunta, jonka sihteerinä toimii kirkkoherran tytär Toini Havunen. Päitä pitää lyhentää, on Havusen motto. Ei saanut Kalle enää morsiantaan nähdä.

Josefa kuulee Kallen tulleen ammutuksi. Hän lähtee etsimään ruumista ja löytää sen. Tunteiden myrskyä. Kallella on ollut päällään se uusi, puhdas pusero, meidän häihimme tarkoitettu. Tunnekuohun ja vihan vallassa hän riisuu Kallen puseron ja vie sen verisenä pappilaan Toini Havusen nähtäväksi. Olette murhanneet sulhaseni, on hänen huutonsa ja surunsa syy. Kotiin päästyään hän silittää toistuvasti omaa hääpukuaan ja laskostaa sen siististi.

Esikunta pappilassa istuu taas. Toini kertoo, kuinka röyhkeän käytöksen kohteeksi hän on joutunut. Syytetään murhaajaksi ja kannetaan pappilaan verisiä vaatteita. Kirjoitanko? Kirjoita, on ansainnut kuoleman. (Tukkinen 2008. Kiiskinen 2017)

Sotilaat tulevat Josefinan kotiin. Lähdetään. Josefa ottaa käteensä pienen, siistin valkoisen paketin. Vielä päivä vangittuna. Aamulla lähdetään, ilmoittaa vartija. Josefa pukeutuu pitkään valkoiseen pukuun, hääpukuun. Vartijoita on neljä tai viisi. Saman verran ammuttavia vankeja heidän välissään. Nainen pitkässä, kynnöspellon viilua viistävässä valkoisessa puvussa joukon keskellä. Valokuvaaja ottaa kuvia. Vangitut saapuvat metsän lähelle vaikka seisovat yhä pellolla. Laukaukset. Valokuvaaja jatkaa työtään. Muisto morsiamesta ja hänen hääpuvustaan säilyy. Nyt puku on savinen ja verinen.

Uusimmat

Fingerpori

comic