Mielipiteet

Puolukan poiminnasta

Puolukkaa kelpaa nyt poimia. Kuva: Tapio Tuomela
Puolukkaa kelpaa nyt poimia. Kuva: Tapio Tuomela

Lapsuudessani ei puhuttu aukkohakkuista. Puolukkapaikkojen etsintä perustui muistitietoon ja harvennushakkuiden tutkimiseen. Satomäärät vaihtelivat kovasti säiden mukaisesti.

Yksi kova hallayö saattoi tuhota kaiken. Toisena vuotena taas vaaroihin ja mäkiin muodostui halla-raja; alempana ei ollut mitään, vaikka edellisenä vuotena ne notkot olivat parhaita marjapaikkoja.

Tänä syksynä tilanne oli päinvastainen. Isoilla aukoilla ja mäkisillä alueilla pelkkää tyhjää, mutta kosteikoissa sitäkin enemmän.

Sattuneista syistä piti palata lapsuuteni kylästä Paalasmaalta jo sunnuntaina, vaikka paku oli vasta puolillaan, ja runsas mustikkasato ja isot tummanpunaiset puolukat jäivät toisten poimittaviksi tai revittäviksi.

Metsänhoitotavat jättävät luontoon rumat jäljet. Eipä ole kehumista myöskään marjojen repimisestä.

Vanhat muistelevat menneitä ja niin myös minäkin. Isä teki minulle ensimmäisen poimurin puusta, kankaasta ja vetoketjusta jo 1948. Pärekontilla marjat kannettiin. Myöhemmin tein itselleni kontin rottingista. Puhdistukseen tehtiin laudoista ja pellin palasesta apuväline, hyppyrimäki. Marjat hyppivät kauemmaksi vasuun, kevyet roskat lensivät huonommin. Puolukat säilöttiin isossa puisessa korvossa kevyen survonnan avulla.

Oman kehun haisemisesta huolimatta kerron parhaan kokemukseni. Vuosi 2000 oli hyvä marjasadon suhteen. Viidessä päivässä sain kotiin tuotavaksi sata sangollista puolukkaa. Kuudentena päivänä olin metsässä aamukahdeksasta iltakuuteen, 30 sangollista tuli lisää.

Enempää ei pakuun mahtunut. Oli siinä melkoinen työ myös puhdistamisessa.

Forssan Lehti teki siitä kuvien kanssa ison jutun ja haastattelun.

Luontoon siitä, olipa tukka tumma tai vaalea!

Asiasanat

Uusimmat

Näkoislehti

1.10.2020

Fingerpori

comic