Mielipiteet

Ummehtunutta liturgiaa

Usean tunnetun suomalaisen ja ruotsalaisen kirjoittajan taannoinen Lännen Median kautta julkaisema kannanotto Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden puolesta kirvoitti parikin kriittistä mielipidekirjoitusta tälle palstalle (FL 27.6.). Kirjoituksissa toisteltiin Suomen ”70 vuotta jatkuneen” sotilaallisen liittoutumattomuuden autuutta ja esitettiinpä toisessa kirjoituksessa jopa rinnastus Sveitsiin, joka kuitenkin on maantieteellisiltä ja historiallisilta olosuhteiltaan aivan toisenlainen maa.

Liittoutumattomuutemme historia ei suinkaan ole ollut mikään menestystarina, vaan tasapainoilua ajoittain kuilun partaalla.

NATO-jäsenyyden vastustajat korostavat, ettei Suomen tule sallia “alueensa käyttämistä muiden maiden uhkaamiseen” (käytännössä siis Venäjän uhkaamiseen). 1930-luvun lopulla Suomi pyrki vakuuttamaan Neuvostoliitolle noudattavansa juuri tuota periaatetta, mutta kuten tunnettua, Neuvostoliitto ei – katsoessaan etujensa muuta vaativan – siitä lopulta piitannut ja kävi Suomen kimppuun vuonna 1939. Näiltä osin ei kannata uskoa minkään muuttuneen, että meidän vakuutteluillamme tilanteen kärjistyessä olisi mitään vaikutusta.

Kirjoittajat ilmeisesti viittasivat Suomen ns. kylmän sodan aikaiseen ”puolueettomuuteen”, joka sekin oli suurimman osan tuosta aikakaudesta olemassa lähinnä suomalaisten omissa puheissa.

Eräs tärkeimmistä tätä johtopäätöstä tukevista faktoista on, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli vuodesta 1948 voimassa YYA-sopimus, joka toki alun perin solmittiin sotilaallisessa ja poliittisessa pakkotilanteessa. Sopimus sitoi Suomen sotilaallisesti ja poliittisesti NL:n talutusnuoraan, jota pyrittiin asteittain kiristämään (”noottikriisi” jne.).

Kun tähän vielä lisätään Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947 Suomelle määrätyt ehdot, voidaan kysyä, oliko Suomi kylmän sodan aikana tarkalleen ottaen lainkaan suvereeni valtio, ja voidaanko siis puhua mistään puolueettomuudestakaan, se kun on suvereenin valtion ominaisuus.

Varsin uskottava näiden kysymysten aiheellisuuden puolesta puhunut venäläinen aikalaistodistaja lienee aikoinaan nimimerkillä ”Juri Komissarov” kirjoittanut, ”Suomen-syöjänä” tunnettu suurlähettiläs Juri Derjabin (1932–2013), joka vielä hieman ennen kuolemaansa totesi Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.10.2012): ”Emme mitenkään halunneet tunnustaa Suomen puolueettomuutta, minä mukaan luettuna.”

Tunnetusti vasta 1989 Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov julkisesti tunnusti Suomen puolueettomuuden suomalaisten tarkoittamassa mielessä, ja tästäkin Derjabin totesi em. haastattelussa: ”Siinä onnistuttiin juoksemaan jo lähtenyt juna kiinni ja hyppäämään viimeiseen vaunuun, kun juna jo meni ja meni ja meni.” Itänaapuri oli heikentynyt ja joutui löysäämään liekaa.

Monien ylistämä Suomen kylmän sodan aikainen ”puolueettomuus” oli siis tosiasiassa varsin huteraa laatua, eikä siitä ole nykypäivän ohjenuoraksi. Se nimittäin merkitsi samalla vajaata valtiollista suvereniteettia. Nykyajan epävakaassa – ja valitettavasti monin tavoin 1930-lukua muistuttavassa – kansainvälisessä tilanteessa Suomi tarvitsee itsensä kanssa samaa arvomaailmaa edustavia liittolaisia.

Eräs forssalainen


Uusimmat