Mielipiteet

Yrmyilystä positiiviseen vanhuuteen

Kun puolue on menettämässä kannatustaan (demarit), se näkee ilmiön johtavan maailmanlopun enteisiin, lukien tänään Hesaria ja Kari Huhtalan kolumnia tai paikallisen Forssan Lehden Ilkkojen, Joenpalon ja Konosen, kirjoituksia (HS, FL 13.9.). Nousevan puolueen edustavan taas ilmestyskirjan petoa. Samalla kuitenkin todetaan toisaalla, kuinka aikamme nuoret ovat fiksumpia ja koulutetumpia kuin nämä ikääntyneet sukupolvet ikinä puolueineen.

Takavuosina samaa ilmiötä kuvattiin vanhojen ämmien juoruiluksi. Ja sitähän se onkin pyrkien palauttamaan valtaan sellaista, joka on sosiaalisen pääoman muistissamme juuri noilta nuoruuden ajoiltamme, kultaisilta. Ja demareitten kannatus nyt on vanhojen ihmisten kautta syntyvää eikä muuta mahdollisuutta taida enää ollakaan.

Se on kuten taudin pelkoa tai sen lietsontaa, hypokondriaa, jossa terveen ihmisen ja yhteiskunnan muutokset aiheuttavat ahdistusta vakavasta sairaudesta. Sen taustalla on usein lapsuuden ajan traumat, sodat, vanhempien alkoholismi, kehno itsetunto, kiusaamiskulttuurimme monet kasvot ja vaikkapa juuri nyt sisällissotiemme muistelot.

Hypokondria kuuluu elimellisoireita aiheuttaviin psykiatrisiin häiriöihin yksilötasolla. Yhteisötasolla ja yhteiskunnassa sen oireilu on psykiatrian sijaan siirretty sosiaalipsykologien tutkittavaksi. Ilmiö kun voi pahimmillaan olla hankala ja invalidisoi yksilötasolla yksilön liki työkyvyttömäksi ja yhteiskunnan senkin pohtimaan, kauanko sillä on elinaikaa vielä jäljellä. Joko kaupunki ja seutukunta pian lakkaa hengittämästä.

Luulosairaus oli takavuosien nimi tälle taudille, mutta se on todella kehno nimi todelliselle ahdistukselle, kertoo professori Tiina Paunio Helsingin Sanomissa (HS 13.9). Joskus läheinen ihminen, vaikkapa puoliso, voi olla se lempeä järjen ääni, joka helpottaa. Yhteisön ja yhteiskuntamme tasolla tällainen lempeä järjen ääni oli viihteen puolella vaikkapa konstaapeli Reinikainen.

Tieteessä taas vastaavaa psykososiaalista traumaamme käsitteli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori Antti Eskola, jonka nekrologi oli samoin 13. päivän lehdessä. Jouduin itsekin tenttimään hänen Eskola ykkösen ja kakkosen sekä hyvinvointivaltion rakentajan tutkimusmenetelmäkirjatkin. Hän kun oli erilaisten tyylikokeilujen mestari ja kirjoitti myös sekä ymmärrettävästi että ajatuksia herättävästi.

Vasemmistolaiseksi hän uskoi syntyneensä Urjalassa isänsä raivaamilla kaskipelloilla. Eläkkeelle jäätyään hän, monen yllätykseksi, kiinnostui uskonnoista. Minusta se ei ollut yllätys lainkaan häntä usein kuunnelleena ja muistaen, kuinka elämäasenne näytti muuttuneen iän mukana huomattavan myönteiseksi ja ihmistä ymmärtäväksi.

Eskola alkoi helliä mukavia asioita ja oli kääntöpuoli ikääntyville vanhuksille lukien yrmyernojen kirjoja. Antti Eskola päinvastoin havaitsi, kuinka vanhanakin voi ajatella ja jopa todella myönteisesti ja positiivisesti yrmyilemättä muutoksille mielensä pahoittajan elämää eläen. Erno Paasilinnallekin löytyy hänen nuoremman veljensä Arton iloisen veikeät kirjat.

Forssa voisikin keskittyä positiiviseen geriatrian monitieteiseen osaamiseen, osaamiskeskukseen, kahdeksan sairaalan yhteistyötä haettaessa ja omaa paikkaamme siitä etsiessämme. Se on se suuri lohi, jota varmasti kannattaa pyytää, vaikkei ehkä sitä saisikaan rinnan monitoimikeskuksemme kanssa.

Matti Luostarinen

Asiasanat

Uusimmat