Juuriltaan 1870-luvun taloustiede ei ole oikeaa tiedettä, koska se ei kykene uusiutumaan, väittää University College Londonin professori Steve Keen. Vuonna 1517 Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen. Nyt puoli vuosituhatta myöhemmin Keen naulaa The New Economics: A Manifesto (2022) -kirjassaan teesit taloustieteen reformaatiolle.
”Tässä iskevässä ja intohimoisessa kirjassa Steve Keen purkaa taitavasti uusklassisen taloustieteen perusteet ja alkaa sitten koota yhteen todella toimivan taloustieteen ajattelutapaa, malleja ja matematiikkaa. Jokaiselle talouden mallinnuksen opiskelijalle, joka haluaa auttaa luomaan sopivia työkaluja. 2000-luvulle tämä on käsikirja ja toimintakehotus, jota olet odottanut.”, (Kate Raworth, Donitsitaloustieteen kirjoittaja)
Oikea tiede kehittyy uusien ideoiden vallatessa alaa ja lopulta syrjäyttäen valtavirran näkemykset, mutta taloustiede ei näytä kykenevän uusiutumaan. Huolimatta perustellusta kritiikistä ja toistuvista velkakriiseistä, joita se ei osaa ennustaa, sen dogmeja opetetaan yliopistoissa entiseen tapaan. Haluttomuus uudistumiseen johtuu talouseliitin etujen ajamisesta, jolta saamansa runsaan rahoituksen turvin uusklassinen taloustiede dominoi täysin julkista ja poliittista talouskeskustelua. Esimerkiksi talousnobelisti Milton Friedmanin Chicagon-koulukunta sai alkunsa “rosvoparoni” John D. Rockefellerin lahjoituksesta. Myös uuskeynesiläisyys on nimestään huolimatta uusklassista. Todellisen vaihtoehdon eli keynesiläisyyden perintöä jatkaa jälkikeynesiläisyys ja sen uusin haara MMT (Modern Monetary Theory).
Uusklassisen taloustieteen mukaan valtion lainatessa rahaa yksityiseltä sektorilta, se vähentää yksityisen sektoriin rahan määrää ja lisäksi valtionvelka jää tulevien sukupolvien taakaksi. Kumpikaan käsitys ei pidä paikkaansa. Tulevat sukupolvet eivät velkaannu valtion alijäämästä, vaan alijäämä luo korotonta keskuspankkirahaa yksityiselle sektorille, mikä vähentää sen velkaantumista pankeille.
Koska uusklassinen taloustiede pitää rahaa neutraalina vaihdon välineenä, se ei huomioi pankkiluottoja talousteoriassa ja pitää talouskriisien syinä vain “ulkoisia shokkeja”. Velka on kuitenkin nykyisen talouden polttoaine. Jos julkinen velkaantuminen vähenee, on yksityisen velkaantumisen pakko kasvaa, jotta kokonaiskysyntä säilyisi. Näin tapahtui USA:ssa 1920-luvulla, missä ylläpidettiin n. 1% vuosittaisia budjettiylijäämiä (verot > menot): ylijäämät pudottivat valtion velan määrää, yksityisen velan kasvu puhkaisi luottokuplan ja 1930-luvun suuri lama alkoi.
Keen kääntyi uusklassisen tieteen kriitikoksi tutustuttuaan Hyman Minskyn makrotalouden dynamiikkaa käsittelevään tutkimukseen: “The Financial Instability Hypothesis”. Hänen sen pohjalta v.1995 kehittämä simulaatiomalli ennusti suhdannesyklien vakautumisen ja sitä seuraavan romahduksen, jota Fedin ex-pääjohtaja Ben Bernanke hehkutti 2000-luvun alussa harjoitetun talouspolitiikan voittona. Kyse kuitenkin oli romahdusta edeltävästä ilmiöstä ja Keenin mallin ennustama romahdus tapahtuikin sitten v.2008 finanssikriisin muodossa. Uusklassisen taloustieteen lopun Keen ennustaa koittavan viimeistään sen väistämättä epäonnistuessa ilmastokriisin torjunnassa.
Raimo Rintamäki