Kolumni | Luovaa työtä on turha arvostella hyvä–huono-akselilla, koska se ei ole olennaista

Elokuvan lopputekstit pyörivät ruudulla. Normaalisti suljen telkkarin jo ennen kuin on päästy sivuosien esittäjiin, mutta tällä kertaa jään tuijottamaan edessäni rullaavia nimiä. En edes varsinaisesti lue niitä, mutta katse pysyy niissä silti kuin naulittuna. Ehkä alitajunnassa kutittelee pieni toive siitä, että nimistä muodostuva tekstijoki vielä tyrehtyisi ja elokuva hetken jatkuisi. Enkä nyt odota mitään lopputekstien sekaan ujutettua irtokohtausta, sillä sekään ei olisi kuin laastari vuotavaan haavaan. Lopputekstien tuijotus on vielä viimeinen epätoivoinen roikkuminen hetkeä aiemmin näkemäni maailman reunalla.