Jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa metsä pidetään aina puustoisena, poistaen valikoituja puita määrävälein. Pienet 0,3 ha aukkohakkuut ovat tällöin sallittuja. Viitteellinen puuston pohjapinta-ala eteläisessä Suomessa tulisi olla ennen hakkuuta noin 20 m2 /ha. Hakkuun jälkeen pohjapinta-ala on noin 10 m2 /ha. Hakkuiden väliin jää 15-20 vuotta.
Puiden kasvatustapa tulisi valita kasvupaikan ja käsittelyalan vallitsevan pääpuulajin mukaan. Soveltuvia menetelmiä ovat poiminta- ja pienaukkohakkuut sekä ylispuukasvatus. Menetelmien valinta saattaa olla haasteellista. Epäonnistuneesta valinnasta voi koitua uusia haasteita. Voimakas hakkuu pienaukkojen välillä lisää tuulituhoriskiä. Varhaisperkaus ja taimikonhoito saattaa olla tarpeen pienaukoissa.
Yksi suurimmista ongelmista jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa on kuitenkin taimettuminen. Yksi syy tähän on liian varjoisa metsä. Kuusentaimia syntyy jonkin verran ja nekin jurovat jopa vuosikymmeniä. Mäntyä ja rauduskoivua ei juuri ilmaannu. Se, mikä olisi taimettumisen kannalta hyvä runkotiheys, johtaa kuitenkin vajaatuottoiseen metsään. Pienaukot taimettuvat paremmin. Niissäkin kuitenkin toistuu heinittymisen ja pintakasvillisuuden runsastumisen ongelma.
Siementuotantoon vaikuttaa poimintahakkuissa poistettujen isompien puiden puute. Puut pitävät siementuotannossa useiden vuosien taukoja. Itse itsensä uudistavassa metsässä menetetään istutettavien taimien jalostusarvo. Näiden yhteisvaikutus lisää puusukupolven kiertoaikaa jopa kymmeniä vuosia. Uudistamiskustannukset ovat jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa pieniä, tai niitä ei ole ollenkaan.
Jatkuva kasvatus vallitsevana hoitomuotona johtaisi metsiemme puumäärän vähenemiseen 1920–1950-lukujen tasolle. Eli noin 1500 miljoonaan kuutiometriin nykyisestä 2500 miljoonasta kuutiometristä. Seurauksena olisi metsäteollisuuden supistuminen oleellisesti. Lisäksi hiilensidonta vähenisi kymmeniä prosentteja ja puuston laatu huonontuisi. Tämä kaikki johtaisi maassamme elintason selvään alenemiseen.
Omat ongelmansa tuo puiden korjuu. Nykyaikaisessa metsänhoidossa hakkuut suoritetaan pääsääntöisesti isoilla koneketjuilla. Jatkuvan kasvatuksen kohteissa koneiden kuljettajien ammattitaito korostuu entisestään. Hakkuita suoritetaan noin viisi kertaa puusukupolven aikana.
Hakkuut on ehdottomasti ajoitettava talvikaudelle. Hakkuutuloja kertyy näin ollen useammin kuin tasaikäisessä kasvatuksessa. Hakkuutuloihin kuitenkin vaikuttavat puun korjuun suuret kustannukset sekä korjuun hitaus sen vaikeutuessa, kun verrataan jatkuvan kasvatuksen hakkuuta avohakkuuseen. Lisäksi hakkuukertymä hehtaarilta jää heikoksi. Pystykaupassa maksettava €/m3 jää harvennushakkuun tasolle.
Kuusikoiden suurin uhka on tyvilaho, joka leviää herkästi koneiden vioittamien juuristojen ja runkojen kautta. Tyvilahoa levittävät sienitaudit, joista pahin on kuusenjuurikääpä. Se leviää itiöistä juuriston kautta terveisiin puihin. Juurikääpä voi säilyä lahossa kannossa jopa 30–40 vuotta. Tällöin juurikäävän saastuttaman metsän mahdollisuus jatkuvaan kasvatukseen taloudellisessa mielessä menetetään.
Nykyään on trendikästä korostaa metsän ekosysteemiä ja sen merkitystä. Metsän kasvatuksessa vallitsevan puuston samaa lajia edustavat yksilöt muodostavat populaation. Kaikki eri populaatiot yhdessä muodostavat eliöyhteisön. Metsän ekosysteemi rakentuu elottoman ja elollisen luonnon tekijöistä.
Jatkuvan kasvatuksen metsä yksitoikkoisen samankaltaisena ei juurikaan edusta näitä arvoja, varsinkaan huonon yksipuoleisen uudistumisen johdosta. Myöskään metsän eläinpopulaatioiden runsas heikkeneminen ei tue monimuotoisuutta. Toisen tai kolmannen hakkuukierroksen jälkeinen metsä on masentavaa katseltavaa. Jatkuvapeitteinen kasvatus voi puoltaa paikkaansa erityiskohteissa, kuten järvien rantametsissä, purojen varsissa, arvokkaissa luontokohteissa sekä turvemailla. Laajempi hyödyntäminen vaatii kuitenkin tarkkaa harkintaa.
Koijärvi