Ikkuna eli akkuna on siis jonkinlainen aukko seinässä, jossa on klasi. Joku Galileo kehitti siihen karmin ja pokan. Että hokasikin.
Männävuosina ikkunastandardi oli kuusiruutuinen. Pokat kitattin öljykitillä, joka maistui myös talitinteille. Oli kunnon tappisaranat. Sitä aina hukassa olevaa ikkunakoukkua ei tarvinnut pää punaisena piirongin laatikosta myllätä, koska lukitsin oli taiteellinen ympyrävänkyrä, joka roikkui ja kilkutti kiinni pokassa. Tiivisteenä oli ikkunaliimapaperia ja Sampo-tikkuaski lasien välissä.
Taide-elämyksiä sai talvella ulos tiiraten luonnon luonnon jääkukkia lasilla. Tuuletuskin pelasi välillä niin, että verhot heiluivat. Puhumattakaan musikaalisista elämyksistä, jotka syntyivät, kun tuuli vingutti ikkunahuiluaan.
Kauemmaksi muumioaikaan mennäkseni sitä kuulua Aaltoa nähtiin jo klaseissa. Käsityönä tehdyt ruudut aaltoilivat iloksemme näkimiimme. Sen monenkirjavia prismoja äiti aurinko silmiin hyppyytti.
Nykymaailman aikaan alkaa puuikkunatuotanto on finaalissa. Jos ja kun joku vielä joku vanhoja puuikkunoita saneeraa, käytetään jotakin alumiiniturboa ja akryylikittiä. Vesi lorisee kitin alle tuhoten turbokasvatettua mäntybroileripokaa ja karmia. Tai sitten alumiini-ikkunatehtaalta ostetaan tuhansien latien hinnalla uudet alumiinihohtoiset lasit.
On se vaan komeata, kun ne rintamamiestalossa kiiltävät. Ihan silmille hyppivät nuo teräskehikot kauniisti harmaantuneen vanhan pintalaudoituksen vieressä.
Meikäläinen, joka on maalta kotoisin ja ikkunat metsään päin, suuresti ihmettelee parvekelasituksia. Siinä sitä asukas paljaana pullistelee kuin näyttämöllä.
Ja lähes jokaisella parvekkeella on rottinkikalusteita , suksia polkupyöriä, pulkkkia ym. pussukkaa.
Ohi ajaessa tulee mieleen Moskovan kerrostalot. Niissä kasvaa kaikenlaista vihannesta perunasta alkaen. Vaaleanpunaisia pikkukirjavia kuivuu narulla sen siunaaman sekamelskan keskellä.