Lapsuus jätti kitkerän alemmuuden elokuvaohjaaja Rauni "Molle" Mollbergiin.
Rakastettu ja vihattu. Näillä sanoilla on usein kuvattu elokuvaohjaaja Rauni Mollbergia (1929–2007). Toinen määritelmä kertoo hänen olleen vaativa, periksiantamaton ja merkittävä elokuvaohjaaja.
Hyvinkääläinen elokuvahistorioitsija Niko Jutila kirjoitti Mollbergista elämäkerran Molle – Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat (WSOY). Siinä hän on pyrkinyt selvittämään, mitä mainesanojen taakse kätkeytyy.
Jutila tutustui valtavaan leikekokoelmaan sekä Mollbergin jälkeensä jättämiin arkistoihin ja haastatteli kymmeniä ohjaajan työtovereita ja läheisiä.
– Osa sanoi suoraan, että heillä oli viha-rakkaussuhde Molleen. Osalla oli pelkkä vihasuhde, heillä ei ollut mitään hyvää sanottavaa hänestä, Jutila kertoo.
Miksi Mollbergin elämäkerta piti kirjoittaa juuri nyt? Jutila sanoo, että kimmokkeena olivat erityisesti Mollbergin henkilökohtaiset arkistot, joita on hyllymetreittäin Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa sekä omaisten hallussa. Niiden avulla aukeaa merkittävä pätkä suomalaista elokuva- ja teatterihistoriaa.
Moni on yrittänyt jo ennen Jutilaa tehdä Mollbergista elämäkertaa. Eläessään kohde itse kuitenkin esti kirjojen ja dokumenttien julkaisemisen, ja teokset ovat nähneet päivänvalon vasta Mollbergin kuoleman jälkeen.
Myös Jutila on varma, ettei hänen kirjaansa olisi syntynyt, jos Mollberg olisi elossa.
– Kukaan haastatelluista ei todennäköisesti olisi suostunut puhumaan, tai sitten Molle olisi tullut väliin tavalla tai toisella, hän sanoo.
Jutilalle elämäkertateoksen edellytys on rehellisyys. Sekä hyvät että huonot puolet on tuotava esiin. Valtavan aineistonkeruunsa jälkeen hän on valmis tiivistämään, mistä vihatun ja rakastetun leimat kumpusivat.
– Hän oli kahden kesken yleensä hauska, inhimillinen ja kiinnostunut toisesta ihmisestä, Jutila kertoo.
Mutta kun kolmas henkilö tuli tilaan, Mollbergista tuli eri ihminen. Hän alkoi aukoa päätään ja päästellä suustaan karkeuksia. Mistä ne sellaiset oikein tulivat? Ehkä syvältä lapsuuden traumoista.
Rauni Antero Mollberg syntyi Hämeenlinnan Kasarmikadun vuokratalon talonmiehen asunnossa huhtikuussa 1929. Perheessä oli jo vanhempia sisaruksia. Raunilla oli kaksoisveli Reino, joka kuoli vain vuoden ikäisenä.
Isä oli tuurijuoppo vossikka- ja taksikuski, joka pelotteli juovuspäissään lapsia aggressiivisella käytöksellään ja hankki lisätienestiä myymällä pimeää viinaa. Vanhemmat hoitivat myös monen hämeenlinnalaisen talon talonmiehen tehtäviä.
Lapsetkin joutuivat tekemään töitä. Perheensä perinteitä noudattaen isä-Mollberg oli ottanut hoitaakseen muutamien katuosuuksien puhtaanapidon kaupungilta, ja niin Raunikin sai ”kaivella hevosen paskaa mukulakivien välistä, kun parempiosaiset lapset olivat leikkimässä”.
Vähävaraisen perheen lapsena Mollberg pääsi vapaaoppilaana oppikouluun, mutta hän oli laiska lukija. Lyseo jäi kesken, kauppakoulun hän läpäisi nipin napin. Hyvää palautetta hän sai osallistumisestaan lausuntakilpailuihin ja esiintymisistään eri tilaisuuksissa lausujana, mikä oli 1940-luvulla arvostettu taidemuoto.
Työskenneltyään hetken rautakaupassa hän rohkaistui pyrkimään teatterikouluun ja pääsikin sisään vuonna 1947. Samaan aikaan opiskelivat muiden muassa sellaiset teatteri- ja elokuvamaailman suuret nimet kuin Mikko Niskanen, Veikko Sinisalo, Tiina Rinne, Leo Jokela ja Jussi Jurkka.
Teatterista Mollberg siirtyi 1960-luvulla televisioteatteriin ja sitä tietä elokuvamaailmaan. Menestyksensä huipullakin hän muisti katkerana syntymäkaupunkiaan.
– Jos sain jonkun merkittävän palkinnon, aina joku entinen tuttava Hämeenlinnasta ehätti soittamaan ja muistuttamaan kadunlakaisijavuosista, hänen kerrotaan tokaisseen jossain haastattelussa.
Jutilan mielestä Mollen äkäilyssä oli monesti kyse alemmuuskompleksista, jota taiteilija kantoi mukanaan koko ikänsä. Köyhästä taustasta nousseena hän ei täysin tuntenut oloaan kotoisaksi paremmista lähtökohdista nousseen kulttuurieliitin keskellä.
– Se purkautui karkeana kielenkäyttönä ja ilkeytenä. Pään aukominen ja alapään jutut olivat tavallaan keino piilottaa omaa herkkyyttä ja haavoittuvuutta, hän arvelee.
Televisio oli vielä uusi väline, kun Mollberg jätti puhenäyttämöt vuonna 1963 ja aloitti Yleisradiossa televisioteatterin ohjaajana. Hän työskenteli TV2:n teatteriosaston ohjaajana aina 1980-luvulle saakka ja teki vielä viimeisinä vuosinaankin televisioelokuvia.
Elokuva-alalla 1960-luku oli hiljaista aikaa. Elokuvia tehtiin vain vähän, eivätkä elokuvateattereiden kävijämäärät olleet kaksisia. Alaa painoi muun muassa elokuvanäyttelijöiden kaksivuotinen lakko, joka johtui filmien televisionäyttöä koskevasta kiistasta.
Elokuva oli kuitenkin se väline, johon Rauni Mollbergin mieli paloi. Hän oli jo nuorukaisena Hämeenlinnassa saanut kipinän elokuviin toimittuaan viitisen vuotta paikannäyttäjänä elokuvateatteri Satulinnassa. Tehtävä vaati läsnäoloa teatterisalissa koko näytöksen ajan, joten Mollberg näki useimmat senaikaiset elokuvat moneen kertaan.
Jutilan mukaan monet niistäkin, jotka eivät pitäneet Mollesta ihmisenä, arvostivat häntä elokuvantekijänä.
– Hänen parhaat työnsähän olivat kansainvälistä tasoa, vaikka nekin ovat nyt tietenkin jo pois muodista, hän sanoo.
Parhaimmillaan Mollberg teki visuaalista elokuvaa, joissa kamera näytti asioita ja kuva puhui.
– Molle ei halunnut tehdä teatterimaisia elokuvia, joissa olisi vain siirretty puhenäyttämön esitys kameran eteen, hän sanoo.
Miten Mollbergin kaltaiseen elokuvatuottajaan ja -ohjaajaan olisi suhtauduttu Me too -aikana? Jutila arvelee, ettei karkea kielenkäyttö vetelisi nykyisessä elokuvamaailmassa.
– Molle tuotti itse omat leffansa, joten hän ei voinut saada potkuja. Nykymaailmassa hänenkaltaiseltaan tekijältä taitaisi kuitenkin loppua rahoitus hyvin äkkiä, sillä luulen, ettei kukaan haluaisi tulla yhdistetyksi Molleen, hän sanoo suoraan.
Mollbergin suhde Hämeenlinnaan pysyi ristiriitaisena loppuun asti. Kun hän 1990-luvun lopussa jätti pitkäaikaisen asuinpaikkansa ja studionsa Vesilahdella, hän lienee hetken harkinnut muuttamista synnyinseuduilleen.
Mollberg asui viimeiset parikymmentä vuottaan Loimaalla Orisuon koululla. Hänen oma toiveensa oli tulla haudatuksi ”Rapamäkeen”, Hämeenlinnaan Ahveniston hautausmaalle kaksoisveljensä Reinon ja vanhempiensa Matin ja Ellin viereen.
Niko Jutila kirjoittaa elämäkertateoksessa, että siunaustilaisuus pidettiin Loimaalla lähiomaisten kesken, mutta uurnanlaskuun Ahvenistolle olivat myös vanhat työtoverit tervetulleita. Harva tuli.
Väinö Linna lähti, muttei repinyt juuriaan – Lopulta lapsuusympäristö betonoi suurkirjailijan aseman